Tämä oli oudoksuttavaa ja merkillistä antaen aihetta monenlaisiin ajatuksiin. Miten tuo lihava luutnantti miehineen oli juuri parahiksi ennättänyt siihen meitä vangitsemaan? Olivatko he ajaneet minua takaa aina siitä asti, jolloin erosin kiinalaisesta, ja miksi? Kuumuuden, itikoiden, lian ja muun sellaisen johdosta en voinut nukkua juuri ollenkaan sinä yönä, joten minulla oli kylliksi aikaa tuumailla tätä hämmästyttävää arvoitusta, jolle en kumminkaan keksinyt minkäänlaista ratkaisua. Vasta seuraavana päivänä sain sen selville.
Ennenkuin vangitsijamme olivat sulkeneet meidät pieneen koppiimme, olivat he tarkastaneet meidät hyvin huolellisesti, varovaisuustoimenpide, joka ei ollut niinkään tarpeeton, kuten minun oli tunnustaminen itselleni nähtyäni Kasimin ja hänen ystävänsä asevaraston koottuna yhteen eräälle penkille. Sellaista määrää tikareita, miekkoja, pamppuja ja kaikenlaisia veitsiä en ole nähnyt missään sekalaistavarain kaupassakaan. Vasta ostamani veitsi, muutamat taskuissani olevat kolikot ja muut arvoesineeni, niiden joukossa taskukirjanikin, otettiin minulta ja taskukirjani annettiin tuolle lihavalle luutnantille, joka näytti käsittelevän sitä jonkinlaisella kunnioituksella.
Aamulla tulivat vankilaan kapteeni ja englantilaisen ja amerikkalaisen konsulaatin virkamiehiä. Kun mitä valheellisimpia selityksiä oli annettu puolelta jos toiseltakin, laskettiin meidät suureksi hämmästykseksemme vapaiksi maksettuamme pienen sakon. Aseitamme ei luovutettu meille takaisin, sillä meille selitettiin, ettei meillä ollut oikeutta kantaa sellaisia, mutta muut tavaramme, osa rahoistammekin, luovutettiin meille kullekin. Muistikirjani oli kumminkin mitä kummallisimmalla tavalla hävinnyt, sillä sitä ei voitu löytää mistään. Kysyessäni sitä luutnantilta pyysi hän kohteliaasti anteeksi syyttäen rottia, jotka hänen sanainsa mukaan tekivät hirmuista vahinkoa, ja tarjoutuen jalomielisesti ostamaan minulle toisen sijaan. Ymmärsin silloin, etten omaani mitenkään enää voisi saada takaisin.
Muistin silloin kiinalaisen varoituksen: "Älkää kirjoittako, sillä kirjanne voidaan varastaa."
Mitä olinkaan kirjoittanut? Ainoastaan sanan "Viisikolmatta", ensimmäisen osan tuosta salaperäisestä tunnuslauseesta, jonka avulla saisimme lisää ohjeita tuolta suurelta mieheltä, jota silmäpuoli tuttavani oli ivannut. Paikan nimeä, jonne meidän piti mennä ja joka varmasti oli sanoman tärkein osa, en ollut kirjoittanut muistiin. Ihmettelin senvuoksi, muodostaisivatko nuo muutamat kirjaimet sellaisen johtolangan, että ne, jotka halusivat estää kapteenia ja hänen varustajiaan toteuttamasta suunnitelmiaan, voisivat niiden avulla toteuttaa tuumansa.
IV.
MATKUSTAJAMME.
"Keskinäinen viha on ollut monen pysyvän ystävyysliiton alku."
Shelley.
Vankilan ulkopuolella oli meidän kuunneltava noiden ehkä ei suotta harmistuneitten konsulaatin virkamiesten isällisiä varoituksia. He painostivat meille, että juuri nykyään oli välttämättömämpi kuin milloinkaan ennen espanjalaisten järjestyksenpito kaduilla, ja viittasivat siihen, että erittäinkin Amerikan lipun turvissa purjehtijain oli kaikin mokomin vältettävä rauhattomuuksia, lisäten vielä, ettei käytöksemme sopinut kenellekään arvossapidetystä maasta kotoisin olevalle merimiehelle. Sisällä, siitä tarvinnee tuskin huomauttaakaan, olivat he tehneet kaikkensa saadakseen espanjalaiset viranomaiset uskomaan, että Kasim ja hänen rauhallinen ystävänsä olivat joutuneet aivan odottamattomalle hyökkäykselle alttiiksi, mutta täällä ulkona noiden molempien hurjain veitikoiden katsellessa välinpitämättömästi nuhtelijoita, jotka olivat nähneet heidän suuren asekokoelmansa, ei siitä asiasta mainittu juuri sanaakaan.