"Niin, hyvähän se oli", sanoi kapteeni hitaasti. "Käskekää niiden tulla laivaan."
Kasim ja Abdulrahman seisoivat tyynesti vieressäni, kanakapojan maatessa keulassa käppyrässä kuin koira ja kuorsatessa rauhallisesti koko ajan. Kannella ei niin ollen olisi pitänyt olla muita kuin luettelemani ja sitten vasemmalla puolellani oleva kapteeni ja tuo vastatullut, joka nojaten laivan partaaseen keskusteli hiljaa toveriensa kanssa. Mutta Kasim pyörähti äkkiä ympäri, ikäänkuin hän olisi huomannut jotakin liikettä takanamme. Minä puolestani en ollut kuullut mitään, mutta katsoin kumminkin taakseni tuijottaen pimeään, sillä tulemme oli sammutettu jo tunteja aikaisemmin. En kuitenkaan voinut nähdä mitään ja kaikki oli hiljaista. Kasim hiipi pois hiljaa kuin kissa, ja minä, koska luulin hänen erehtyneen, palasin paikoilleni kapteenin viereen tarkastelemaan veneestä juuri laivaan kiipeävien miesten tummia vartaloita. Seisoessani siinä kuulin kuiskauksen, joka ilmaisi Kasimin palanneen entiselle paikalleen.
"Siellä oli joku kuuntelemassa, tuan, mutta en saanut häntä kiinni. Perämies on tulossa kannelle, mutta muuten tuntuu alhaalla olevan kaikki hiljaista. Tulin takaisin sellaisin luuloin, että minua tarvitaan, elleivät nämä miehet voi todistaa olevansa niitä, joita he uskottelevat olevansa."
Sama ajatus oli juolahtanut minunkin mieleeni ja käteni oli puristautunut taskussani olevan revolverin perän ympärille. Olin myöskin iloinen huomatessani, että nuo molemmat malaijit, jotka olivat jotenkin kummallisin tavoin uudistaneet asestuksensa, olivat tarttuneet tikareihinsa. Kun perämieskin tuli kannelle, oli hänenkin toinen kätensä epäilyttävästi takin taskussa. Kapteeni sitävastoin seisoi tyynesti ja aseitta kannattaen kannelle tuomaansa lyhtyä niin että se valaisi ainoastaan laivan partaan kannen puolta, ja tarkastellen jokaisen laidan yli laivaan kapuavan miehen kasvoja vähintäkään hämmästymättä muutamien uusien matkustajiemme jotensakin roistomaisesta näöstä.
Perämiehen kasvoja kannatti kumminkin tarkastella silloin kun hän katseli tulijoita. Ensimmäiseksi tullut oli solakka keski-ikäinen puolikastilainen, tyyni ja herrasmiehen näköinen, ja mies, jonka hän esitti veljekseen, tohtori Matteo Valdeziksi, ei eronnut suuresti hänestä käytökseltään eikä näöltään. Hänen poikansa Luiz, joka oli seuraava, oli noin minun ikäiseni kirkassilmäinen nuorukainen. Nämä kolme olivat epäilemättä Filippiineillä asuvain sivistyneitten säätyläisten tyypillisiä edustajia. Mutta kymmenen seuraavaa — äärettömän likaisia, ryppyisiä, nääntyneitä ja masentuneita raukkoja, jotka näyttivät meistäkin jo hyvin epäilyttäviltä sidottuine ja silvottuine jäsenineen, hurjine toivottomine ulkomuotoineen ja hyvine aseineen — ei ollut mikään toivottava lisä minkään rauhallisen kauppalaivan miehistölle. Jokaisen kasvoista, olipa hän sitten alkuasukas tahi puolikastilainen, voitiin huomata, että niiden omistaja oli joko kapinallinen tahi hylkiö. Nuo miehet olivat kokeneet puutetta ja vastoinkäymisiä, nälkää ja janoa, voittoja ja tappioita, useammasti näitä viimeksimainittuja kuin kukaan oikeastaan voi kuvitellakaan, vaikka muutamat oli saanutkin valtaansa tuollainen kerskaileva rauhattomuus, joka, kuten sittemmin olen tullut huomaamaan, on ainoastaan sellaisille ominaista, jotka ovat saaneet maistaa voiton suloisuutta silloin tällöin. Toisia taasen, heidän vaihtelevista ja salaisista kasvojensa ilmeistä päättäen, oli jo ahdistettu henkeen ja vereen asti, eivätkä he tunteneet olevansa missään turvassa. Kuinka he olivat löytäneet turvallisen kätköpaikan Manillasta tähän aikaan, en oikein voinut ymmärtää, mutta heidän huomattavaa haluaan saada nyt poistua sieltä ei voitu epäilläkään.
"Halloo, Moses, millaisia päättömiä tyhmeliinejä me sentään olemme!" huudahti perämies. "Jos me joudumme myrskyn kynsiin näiden miesten ollessa laivassamme, on perikatomme melkein varma." Sydämeni sisimmässä olin minäkin valmis myöntämään, ettei hän ollut niinkään väärässä.
Kun viimeinen oli päässyt laivaan ja kanootti kadonnut jälleen äänettömästi pimeyteen, kutsui perämies hiljaa kaikki miehet kannelle nostamaan purjeita. Raa'at oli jo kiinnitetty paikoilleen ja jokainen väkipyörä, kiila ja reikä oli hyvin rasvattu illalla, samalla kun kaikki mahdollisuudet oli otettu huomioon, ettei purjeiden levittäminen synnyttäisi tuota sen työn tavallisesti aiheuttamaa hälinää. Mutta vaikka kaikki määräykset annettiinkin kuiskaavin äänin ja kaikki oli hiljaista meidän kiiruhtaessamme paljasjaloin töihimme, tuntui kumminkin hermostuneista korvistamme kuin jokainen köysien läjähdys, purjeiden lepattaminen ja köysistössä viuhuva tuuli ilmaisisivat meidät.
Kaikki oli kumminkin hiljaista ympärillämme. Kummaltakin puoleltamme, erottautuen hämärästi kuin mustat varjot yön tummaa taustaa vasten, näkyivät nuo molemmat turvalaivamme keinuen pehmeästi aalloilla, ja kauempana näkymättömällä, julmien tykkien takana olevalla rannalla oli hiljaista kaupungin asukkaiden nukkuessa rauhallisesti. Tuuli pullisti purjeemme ja me liu'uimme piilopaikastamme huomaamatta ja häiritsemättä kuin joku suuri harmaa aave. Niin pitkälle oli siis siis kaikki hyvin, mutta meillä oli vielä vältettävänä kaksi vaaraa: tykkivenhe, jonka kiinalainen oli luullut odottavan meitä Cavitéssa, hallintopiirin satamassa ja asevarastossa noin seitsemän peninkulmaa alempana lahden rannalla, sekä Corregidor-saarella aivan lahden suussa olevat patterit, jotka hallitsivat tuon kapean salmen molempia rantoja. Oliko niitä varoitettu laivamme epäilyttävästä laadusta ja aiotusta poistumisestamme, vai torkkuivatko niiden sotilaat, kuten ennenkin, tietämättä ollenkaan, millainen vaara uhkasi lippua, jota he palvelivat?
"No sen saamme nähdä ennen aamua kaikissa tapauksissa", sanoin itsekseni, hymyillen toivovasti tälle lohduttavalle ajatukselle.