"Olin tietystikin!" vastasi hän ylpeästi, ja minä aloin katsella häntä enenevin kunnioituksin. "Johdin omaa komppaniaani isäni divisioonassa, ja urhoolliset mieheni taistelivat hyvin. Toivoakseni saan johtaa komppaniani jäännöksiä vielä kerran. Ei, herra englantilainen, en pelkää heitä kentällä enkä missään muuallakaan, missä saa taistella mies miestä vastaan, vaan pelkään vankeutta, jossa meitä kidutetaan likaisissa luolissa ja vihdoin ammutaan naisten ja lasten seisoessa vieressä meitä ivaamassa. Niin, sellaista pelkään. Luuletko, että jos joku tykkivene saa meidät kiinni ja vaatii kapteenimme luovuttamaan meidät heille, hän sen tekee?"
"En osaa sanoa", vastasin katsoen samalla kapteeniin, joka näytti yhtä tyyneltä ja maltilliselta kuin jos vanha laivamme olisi ollut ankkurissa Singaporen satamassa. Hän kohotti kiikarin vakavin käsin silloin tällöin silmilleen tarkastaakseen asteettain kirkastuvaa taivaanrantaa, ja puhui rauhallisesti molempien hänen vieressään seisovien Valdezien kanssa. Minulla oli kuitenkin omat epäilykseni ja senvuoksi toistin vielä kerran hitaasti. "En osaa sanoa", toivoen kuitenkin, että olisin osannut.
"Jos hän luovuttaa meidät ja lastin, niin luullakseni pääsee hän sekä te asiasta ehein nahoin?" vihjaisi Luiz.
"Älä usko! Vankilaan meidät heti pistettäisiin, joka sorkka, aivan varmasti", vastasin hieman kiivaasti, sillä en ollut unhottanut tuota siellä viettämääni yötä. "Luultavasti sakottaisivat he kapteenia enemmän kuin hän voisi maksaa, takavarikoisivat hänen laivansa tietysti lastineen ja tuomitsisivat hänet sitäpaitsi pitkäaikaiseen vankeuteen. Meitä kahta, vanhaa Livingstonia ja minua, kohtelisivat he luultavasti melkein samoin, vaikka mitään suuria sakkoja eivät he meiltä voisi kiristääkään, eivätkä miehiltämmekään, lukuunottamatta Kasimia ja Abdulrahmania, jotka luultavasti ammuttaisiin. Eikö sellainen mielestäsi olisi jo vääryyttä? Jupiter vieköön", lisäsin toivovasti, "luullakseni jokainen laivassa oleva mies, lukuunottamatta ehkä noita kanakapoikia, haluaa taistella, ennenkuin antautua!"
"Mitä? Panisitteko henkenne alttiiksi meidän puolestamme?" ja pojan silmiin ilmestyi äkkiä aivan toisenlainen ilme.
"No ei aivan juuri niinkään. Luullakseni kapteeni menettelisi niin ja vanha Livingston tekee aina, kuten hänkin, vaikka hän kiroileekin koko ajan. Mutta loput meistä, no niin, me tappelisimme omasta puolestamme, ymmärrät kai sen? Minä taistelisin kumminkin, jos nyt saan siihen tilaisuuden, vain innostuksesta, ja ellei Kasimin eikä Abdulrahmanin tarvitse tapella henkensä puolesta, kuten on luultavaa, tappelevat he kuitenkin vain tapellakseen. Muut malaijit ovat aina valmiit sellaiseen ja uhraavat paljon mieluummin henkensä kuin menevät vankilaan, ainoa asia muuten, jota he pelkäävät. Ja he tietävät kaikki yhtä hyvin kuin mekin, etteivät he, koska laivamme on täynnä kiellettyä sotatavaraa ja koska tuo Manillaan karannut kiinalaisroisto tuntee meidät kaikki ollen valmis vannomaan, että me kaikki olemme tienneet matkan tarkoituksen, voi mitenkään päästä vapaiksi, jos he vain kerran joutuvat kiinni. Kuulkaahan Livingston", sanoin perämiehelle, joka sattui silloin juuri kulkemaan sivu, "mitä teemme, jos joku tykkivene saa meidät kiinni?"
"Lennämme ilmaan!" murahti tuo vanhus.
"Hyvässä seurassa toivoakseni, espanjalaiset ynnä muut mukanamme", vihjaisin kainosti.
Perämies katsoi minuun melkein ystävällisesti hetkisen ja silmäsi sitten kapteeniin. "Se aiheuttaisi kysymyksiä kansainvälisistä oikeuksista, lipusta ja — hitto sinut vieköön, poika, tietysti siinä ensin syntyisi taistelu." Sanottuaan sen läksi hän tiehensä murahdellen kuuluvasti mennessään.
Nauroin. "Perämies sanoi meidän saavan pian ehkä tapella", huudahdin filippiiniläisille, "vaikka luullakseni hän ei tiedä sen enempää kuin minäkään, miksi sellaiseen ryhtyisimme. Espanjalaiset eivät ole tehneet meille sen suurempaa vääryyttä, ainakaan en minä ole kuullut sellaisesta, kuin että se voidaan maksaa takaisin mustalla silmällä tahi parilla, emmekä me Englannissa paljonkaan vaivaa aivojamme kapinoilla ja kapinallisilla, mutta —"