"Jos te vain Englannissa, Ameriikassa tahi missä muussa vapaassa maassa tietäisitte, miksi taistelemme, olen varma, että auttaisitte meitä", keskeytti poika kiivaasti. "Sinä et tiedä, sillä mitenkäpä sinä voisitkaan. Olette olleet vapaat niin kauan, ettette ymmärräkään, mitä orjuutetulla kansalla tarkoitetaan. Tahtoisitko elää maassa, omassa synnyinmaassasi, muista se, ja esi-isiesi maassa erotettuna omaisistasi väkivalloin tahi väärien ilmoitusten ja petoksen perusteella, niin, tahtoisitko elää sellaisissa olosuhteissa, sanon sen vieläkin kerran, semminkin kun et uskalla lausua julki omia ajatuksiasikaan? Sillä voit menettää rahasi, tavarasi, vapautesi ja vieläpä henkesikin tutkinnotta ja tuomiotta jostakin ajattelemattomasti lausutusta sanasta tahi luulotellusta sanasta, jonka joku vakoilija on sattunut kuulemaan. Tahi toisin, jos maatilanne, joka on ollut sukunne hallussa vuosisatoja, riistettäisiin teiltä pala palalta, ei omien velkojenne maksuksi, vaan sen vuoksi, ettei köyhä naapurisi nälänhädän tahi tulvan köyhdyttämänä tahi sentähden, että perheen ainoa työhönkykenevä mies on viety sotaväkeen, voi maksaa hänelle määrättyjä veroja. Miltä sinusta tuntuisi, jos sinut veljinesi olisi määrätty työskentelemään yleisillä teillä tahi kanavien ja siltojen rakentamisessa vierekkäin omien alustalaisiesi ja heidän poikiensa kanssa senvuoksi, että olet loukannut maaherraa tahi pappia, jolla on vaikutusvaltaa?"
"Ei suinkaan herrasmiehiä sellaiseen pakoteta?" huudahdin.
"Kyllä. On olemassa laki, joka pakottaa kaikki, jotka eivät ole pappeja eivätkä virkamiehiä, tekemään niin ja niin monta päivää vuodessa työtä maakunnan hyväksi, vaikka sitä ei tavallisesti sovellutetakaan muualla kuin hyvin etäisissä paikoissa tyydyttämään jonkun maaherran tahi muun viranomaisen vallanhimoa. Kaupungeissa ei se luonnollisesti käy laatuun, mutta maakunnissa ovat paikalliset maaherrat yksinvaltiaat."
"Eivätkö sellaiset saa joskus kuulaa kalloonsa?"
"Kyllä joskus", myönsi nuori Valdez, "mutta ei yleisesti, ennenkuin he ovat köyhdyttäneet koko maakunnan rikastuakseen. Eivätkä maaherrat ole ainoat syylliset, vaikka hekin ovat kyllä tarpeeksi pahat. Ehkä olet onnistunut maksamaan kaikki verot, oikeudenmukaiset ja väärät, ja voinut säästää hieman tupakkasi, sokerisi, kakaosi, hamppusi ynnä muun myyntihinnasta, kun luoksesi ilmestyy joku pappi kauniine puheineen pyhän kirkon suuresta hädästä ja ottaa viimeisen dollarisi, hevosesi ja puhvelisi. Sinä et uskalla vastustaa, sillä hänen valtansa on melkein rajaton ja hänen vaikutusvaltansa melkein uskomaton. Sen vuoksi jotkut meistä ovat nyt tarttuneet aseihin. Toiset, sellaiset kuin me —" hänen äänensä katkesi eikä hän muutamiin minuutteihin voinut jatkaa. Sitten hän kysyi: "Oletko kuullut, mitä tapahtui vankilassa elokuun kolmantenakymmenentenä päivänä 1896?"
"Olen kuullut useistakin vangitsemisista Manillassa, jos niitä tarkoitat."
"Tarkoitan ainoastaan tätä yhtä, jota me syystä kyllä sanomme 'Vangitsemiseksi'," sanoi hän surullisesti. "Manillassa oli paljon sellaisia, jotka olivat tyytymättömiä maaherraan, ja kun kenraali Aguinaldo ensin kutsui maakunnan aseihin, kokoutuivat muutamat keskustelemaan asiasta. Toiset? olivat tunnettuja kapinallisia, kuten te sellaisia nimitätte, toiset taasen halusivat käyttää lievempiä menettelytapoja, kuten lähetystöjä, vetoamisia kuninkaaseen ja kuningattareen, ennemmin kuin aseihin turvaamista. Silloin vangittiin heidät kaikki nopeasti erotuksetta, vietiin San Sebastianin linnoitukseen ja sullottiin kaikki, satakuusikymmentäyhdeksän luvultaan, erääseen vedenpinnan alapuolella olevaan koppiin, johon ei päässyt valoa eikä ilmaa. Aamulla oli heistä jo kuollut viisikymmentäneljä, tukehtunut suoraan sanoen, niiden joukossa veljeni, seitsemäntoistavuotias nuorukainen ja ylioppilas Manillan yliopistossa. Jäljellä olevat taasen, niiden joukossa serkkuni, tuon setäni poika, vietiin aamulla Lunetaan mitään tutkimatta ja ammuttiin kuin kapinalliset tahi petturit. Veljeni ja serkkuni eivät olleet kapinallisia. He olivat menneet tuonne ystävämme taloon uteliaisuudesta kuuntelemaan muiden keskustelua ja olivat olleet siellä sanomatta mitään. Mutta tuo tapahtuma teki meistä kapinallisia. Ihmetteletkö sitä?"
"En todellakaan", vastasin lämpimästi.
"Meitä oli sitten viisikolmatta, jotka yhdyimme kostaaksemme", jatkoi Valdez. "Meistä oli jokainen menettänyt jonkun omaisemme tuona kauhun yönä ja aamuna, ja me vannoimme kostavamme, vaikka kuolisimmekin yrityksessä. Kaksitoista on jo kaatunut, toiset taistelussa, toiset Lunetalla, mutta useimmat saivat jollakin tavalla tyydytystä ennen kuolemaansa. Ja me, me elämme vielä tuo ainoa päämäärä silmiemme edessä, tahi oikeammin sanoen kaksi: kostaaksemme murhat ja hankkiaksemme maallemme vapauden. Senvuoksi olemme nyt täällä. Meillä on paljon salaisia ystäviä Manillassa ja sitä ympäröivissä vallankumouksellisissa joukoissa. Olemme nyt matkalla Tumabongiin järjestämään siellä olevia joukkoja, ennenkuin ne yhtyvät Aguinaldon armeijaan, Sellainen on tehtävämme, ja —"
"Williams", kuulin silloin kapteenin huutavan, "sinullahan on tarkka näkö! Kiipeä mastoon katsomaan, näkyykö pohjoisesta mitään."