"Hyvästi vain!" vastasin. "Tapaan kai sinut jolloinkin jälleen!" lisäsin aavistamatta ollenkaan, miten pian se tapahtuisikaan.
"Olkoon matkanne onnellinen!" kuulin kenraalin huutavan seisoessaan muutamia minuutteja veneessään hattu kädessään tuon pienen laivaston jäädessä taaksemme.
Nyt tarttui tuuli purjeihimme, Annabel Lee kallistui, mutta suoristautui jälleen ja matkamme Tumabongista oli alkanut. Kulkumme oli alussa melko hidasta, sillä tuuli oli puuskainen ja kieppuva, mutta se tasautui kumminkin joka puhalluksella. Päästyämme kauemmaksi maasta enenivät vihurit, eikä meidän tarvinnut tarkastella pilviäkään ymmärtääksemme, että myrsky oli tulossa. Se oli meille kumminkin vain hyödyksi niin kauan kuin tuuli pysyi sillä kulmalla, sillä tykkiveneet lähestyivät nopeasti ja ainoastaan kiitämällä tuulen mukana voimme toivoa pääsevämme pakoon.
Purjehdimme samaan suuntaan noin tunnin ajan tuulen pysyessä hyvin tasaisena. Kuunarin vauhti oli melkoinen, noin yhdeksän solmunväliä luullakseni, mikä oli ainakin yhtä paljon, ellei enemmänkin, kuin tykkiveneitten. Mutta kapteeni tiesi, ettei sitä voinut kestää hyvinkään pitkälti, ja näin hänen katsahtavan silloin tällöin hyvin levottomasti etelään.
Tuuli heikkenikin vähitellen tyyntyen vihdoin kokonaan, meidän jäädessä lepattavin purjein merelle, joka aaltoili jo tarpeeksi, heilutellakseen meitä melko ilkeästi. Taivaalle keräytyi mustia pilviä, erittäinkin etelän puolelle, josta pian alkoi tuntua heikkoja tuulen henkäyksiä ilmapuntarin laskeutuessa nopeasti.
Kokosimme nokka- ja keulapurjeet, ja reivasimme ison purjeen, sillä tiesimme nyt tuulen rupeavan puhaltamaan äärettömin voimin. Meidän ei tarvinnut sitä kauan odottaakaan. Vinkuen syöksyi ensimmäinen vihuri kimppuumme ja pieni laivamme kallistui niin, että raakojen nokat melkein koskettivat veteen.
Vanha Livingston ja Kasim seisoivat mastojen vieressä kirveineen odottaen kapteenin määräystä, sillä oli epätietoista, jaksaisiko kuunari enää nousta kohdalleen, koska se painolastittomana ei voinut kestää mastojen painoa. Se suoristautui kumminkin hitaasti ja tuulenpuuskan mentyä ohi olisi se noussut kokonaan, ellei painolastimme olisi siirtynyt. Nyt se jäi kallelleen, mitä emme voineet ihmetelläkään, kun muistimme, miten nopeasti ja hätiköiden sora oli laivaamme otettu. Kallistuminen ei olisi kuitenkaan merkinnyt mitään eikä se tavallisissa oloissa olisi meitä huolestuttanutkaan, ellei laivamme olisi ollut niin keveästi lastattu, että kaikki, mikä häiritsi laivan tasapainoa, oli merkityksellistä meille annetun tehtävän ratkaisemisessa.
Tämän vuoksi ei Annabel Lee voinutkaan kestää uudistuvien tuulenpuuskien sysäyksiä. Vihurit syöksyivät kimppuumme, ensin aina noin neljännestunnin kuluttua, sitten kymmenen minuutin ja vihdoin melkein alituisesti. Ehkä, jos me olisimme saaneet taistella vain raivoavia luonnonvoimia vastaan, se olisi päässyt tuhoutumatta siitä, sillä vaikka nopeutemme ei nyt ollutkaan suuri, onnistuimme kumminkin pitämään sen saman matkan päässä rannasta, eli noin parin peninkulman päässä särkkää vasten syöksyvistä nälkäisistä tyrskyistä. Mutta huolimatta myrskyn raivosta olivat nuo molemmat tykkiveneet yhtyneet rohkeasti leikkiin. Sukellellen ja keikkuen ja kadoten silloin tällöin näkyvistä niiden yli syöksyviin kuohuihin, ilmestyivät ne jälleen jonkun aallon harjalle ja lähestyivät tasaisesti vakain aikomuksin anastaa laivamme. Heti kun ensimmäinen oli päässyt ampumamatkalle laukaisi se tykkinsä luodin pudotessa aivan viereemme ja käski merkinannoin meitä pysähtymään.
"Luuletteko saavanne meidät käsiinne tyrskyistä, jos ohjaamme sinne, te kirotut espanjalaiset?" murisi vanha Livingston. "Ette suinkaan aio antautua?" kysyi hän sitten kapteenilta.
"Kyllähän ne saavat nähdä jotakin toista ensin!" vastasi kapteeni tuimasti. "Hinatkaa suurin tähtilippumme mastoon, että he saavat nähdä, kenen kanssa he ovat ryhtyneet tekemisiin."