"Etkö halua antaa hänelle muutamia dollareita tuon kellosi asemasta,
Amos?" kysyi kapteeni nopeasti, "sillä sinustahan se on hyvin arvokas."
"Minustako?" Vanhus suoristautui huomattavin ponnistuksin ja sanoi selvemmästi: "Niin kyllä, mutta henkeni on kumminkin arvokkaampi. Hän tietäisi noiden dollarien tulevan sinulta, mutta minä haluan antaa hänelle jotakin sellaista, joka on kokonaan omaani, ymmärrätkö?" Lopettaessaan paksuni hänen äänensä äkkiä ruveten värisemään ja hän katsoi kapteeniin omituisen vetoavasti. Sitten hänen päänsä retkahti nopeasti rinnalle ja hän kaatui tiedottomana ja hervottomana viereemme.
Hyppäsimme kaikki pystyyn huolestuneina ja moittien itseämme, että olimme antaneet haavoittuneen miehen olla niin kauan hoidotta ja alttiina myrskyn raivolle. Sillä sade valui päällemme tasaisesti ja rankasti, tuuli ulvoi ja vinkui ympärillämme, ja huolimatta ilman sillä hetkellä epäilemättä korkeasta lämpömäärästä, värisytti meitä kuitenkin kaikkia märissä vaatteissamme.
Muutamien metrien päässä meistä kohosi maa jotensakin jyrkästi rannasta muodostaen kentän, jossa muutamia kokospalmuja ja bamburuokoja heilui tuulessa. Rannalla ei voitu huomata jälkeäkään ihmisasunnoista eikä mikään viidakkoon johtava polkukaan ilmaissut sellaisen olemassaoloa sisämaassakaan, ja vaikka puiden juurella olisi joskus ollutkin maja, oli se kuitenkin nyt kadonnut jäljettömiin pensaitten ja pitkän aroruohon valloitettua sen sijan. Muun suojan puutteessa tuntuivat kumminkin puut paremmalta turvalta kuin avoin taivas, ja me kannoimme perämiehen niiden juurelle ja rakensimme bamburuo'oista, lehvistä ja ruohosta niin hyvän katoksen hänen suojakseen kuin vain voimme. Menin sitten hakemaan raikasta vettä ja löydettyäni erään virran läheisyydestä, valoimme muutamia tippoja hänen suuhunsa kapteenin hautoessa hänen haavaansa ja sitoessa sitä huivilla ja paidasta revityillä siekaleilla.
Hän vaipui melkein heti levottomaan uneen meidän muiden istuutuessa hänen läheisyyteensä toimettomina ja hyvin epämukavasti, torkkuaksemme silloin kun voimme ja puhuaksemme muulloin matalin äänin tämän onnettoman ja vaiherikkaan päivän tapahtumista. Olimme vetäneet veneen niin korkealle, etteivät aallot voineet ulottua siihen, ja silloin tällöin hyökkäsimme sateeseen, joka oli tuskin kosteampi kuin vettä tippuva ja höyryävä suojuksemmekaan, korjaamaan paaluja, jotka uhkasivat kaatua kovassa tuulessa, tahi sateen painosta taipuvaa majan kattoa. Silloin tällöin kiipesi joku malaijeista puuhun tuoden meille nuoria kokospähkinöitä ja ilmoittaen samalla, ettei tykkiveneistä enää kuulunut eikä näkynyt jälkeäkään, mutta lukuunottamatta näitä hommia emme voineet tehdä mitään. Myrskyn raivotessa emme voineet lähteä merellekään veneellämme, ja sellaisessa ilmassa ja lisäytyvässä pimeydessä oli yritys tunkeutua takanamme olevan viidakonkin läpi yhtä vaarallinen.
Kasim oli juuri laskeutunut puusta tuoden meille, joista kaikki muut paitsi perämies olivat valveilla, hedelmiä ja ilmaisten samalla huomionsa. Syötyämme tämän harvinaisen päivällisen aloimme keskustella tykkiveneitten otaksutuista liikkeistä.
"He uskaltavat tuskin ankkuroida tuon särkän läheisyyteen tällaisena yönä", sanoi kapteeni, "eivätkä he uskalla lähteä Tumabongiinkaan tällaisessa tuulessa. Senvuoksi kulkevat he luullakseni kauemmaksi seuraten rannikkoa löytääkseen turvallisemman ankkuripaikan. Elleivät he voi panna aikeitansa täytäntöön, pysyttelevät he koko yön jonkun hyvin tuntemansa lahden läheisyydessä. Luullakseni tulevat he tänne huomenna, ainakin toinen, sellaisin toivein, että he saisivat meidät kiinni, sillä he haluavat viedä Manillaan jotakin nähtäväksi, etteivät he aivan turhaan ole kuluttaneet hiiliä, ruutia, luoteja eivätkä tarmoaan."
"Luuletteko niin!?" sanoin levottomasti muistaen viimeisen vierailuni vankilassa ja tahtomatta enää uudistaa tuttavuuttani espanjalaisen vankilan kanssa.
"Kun he tulevat, huomaavat he lintujen lentäneen tiehensä", vastasi kapteeni tyynesti arvaten epäilemättä ajatukseni. "Tuuli on kieppuva ja puuskainen jälleen, ja myrsky on raivonnut raivottavansa tunnin tahi parin kuluttua. Sillä aikaa särkyy pieni laivamme aivan palasiksi ja meille hyödyllisiä tavaroita ajautuu maihin. Luullakseni ei veneemme ole hyvinkään pahoin ruhjoutunut. Paikattuamme sen rikaamme siihen maston purjeineen, ja otettuamme muutamia airoja ja ruokatavaroita, ellei — muuta ilmesty, niin onhan meillä ainakin noita pähkinöitä — mukaamme, lähdemme Tumabongiin, pysytellen särkän sisäpuolella ollaksemme suojassa hyrskyiltä ja voidaksemme, nousta maihin päivisin piiloutuaksemme sinne, jos nyt nimittäin tykkiveneet sattuvat ilmestymään näkyviin."
"Aikomuksenne on siis palata takaisin Tumabongiin?"