"Kyllä. Ystävämme ovat siellä, ainoat koko saarilla, siitä saat olla varma, sillä ei mikään konsuli uskalla tehokkaasti suojella ilmitullutta ja paljastettua sodanaikaisen kieltotavaran tullikavaltajaa. Sitäpaitsi, ellen nyt hyvin suuresti erehdy, voimme olla hyödyksikin tuolla Tumabongissa, jos vain haluamme. Mutta muistakaa, pojat, että heti, kun olemme päässeet sinne, maksan teille palkkanne, ja jokainen saa mennä sitten minne itse haluaa. Olen nimittäin varma, että kenraali Valdez voi järjestää turvallisen kulun johonkin paikkaan, josta helposti voidaan päästä Suluun, tuohon vapaaseen satamaan, missä ei teiltä kysellä syitä, miksi olette poistuneet viimeisestä satamasta."
Katsahdin häneen nopeasti. "Entä te sitten, kapteeni?"
"Jään Tumabongiin, jos vain Valdez voi antaa minulle jotakin työtä."
"Silloin jään sinne minäkin, jos vain saan."
"Ymmärrätkö, millaiseen uhkapeliin silloin antaudut, Williams? Sinun on yhdyttävä kapinallisiin, joko sitten haluat tahi et."
"Luullakseni teimme sen jo ottaessamme nuo kolmetoista laivaamme
Manillasta."
"Olet oikeassa, Williams", vastasi hän vakavasti, "ja olen pahoillani saatettuani sinut tällaiseen tilanteeseen."
"Mutta minäpä en!" sanoin varmasti.
"Kuinka? Oletko myötämielinen noita kapinallisia kohtaan? Olet englantilainen, jonka mielipiteet kapinallisista ovat luullakseni samat kuin useimpien muidenkin kansalaistesi."
"Niin kyllä, mutta —" Keskeytin muistaessani keskusteluni nuoren Valdezin kanssa edellisenä päivänä. "Olen ollut espanjalaisessa vankilassa, johon minut luullakseni viekkaasti pyydystettiin, espanjalaiset tykkiveneet ovat ajaneet minua takaa ja ampuneet minua silloin kun olin haaksirikkoutunut ja aseeton, ja minut saadaan hirttää, elleivät he ole tehneet minusta nyt yhtä kostonhimoista kapinallista kuin muistakin filippiiniläisistä."