Noin tunnin kuluttua saimme tuon tutun niemen näkyviimme. Auringonlaskuun ei ollut enää kuin pari kolme tuntia eivätkä tykkiveneet olleet näkyvissä. Olimme päässeet niiltä pakoon, mutta levottomuudessamme saada tietää mitä Tumabongissa tapahtui ei se voinut ilahduttaa meitä ollenkaan.
Särkän ulkopuolella ei ollut mitään kolmatta tykkivenettä emmekä huomanneet merkkiäkään vihollisten joukkojen sinne saapumisessa. Ampuminen jatkui kumminkin melkein yhtämittaa ja sen lomassa kuulimme nyt taistelevien miesten huutojakin. Nyt huudettiin siellä kuin riemusta, nyt taasen kuulosti ääni kuin toivottomuuden aiheuttamalta muskettien paukahdusten lomasta, ja vihreiden puiden yllä leijaili pieniä valkoisia savupilviä sinistä taivasta kohti puhuen omaa kieltään.
Kierrettyämme niemen saavuimme joen suulle. Siellä ei ollut mitään vartiovenettä, joka olisi tervehtinyt tahi pidättänyt meitä, eikä mitään "tervetuloa", ei ystävällistä eikä vihamielistä, lausuttu meille joen metsäisiltä jyrkiltä rannoilta. Lähestyessämme paikkaa edellisenä päivänä oli kenraali huomauttanut meille sen sotajohteellisesta arvosta, koska sieltä voitiin hallita yhtäaikaa sekä lannasta että jokea. Hän oli selittänyt ensimmäiseksi työkseen rakennuttavansa pienet patterit kummallekin rannalle, jos nyt nimittäin kylässä sattui olemaan kenttätykkejä, pieniäkin, tahi niiden puutteessa asettavansa sinne tarkka-ampujaosaston ampumaan vihollista, joka ehkä koettaa tunkeutua jokeen veneillä.
Mutta jos siellä nyt olikin miehiä, eivät ne kumminkaan näyttäneet merkkiäkään itsestään. Aivan ahdistamatta saimme etääntyä virralla, joka oli yhtä rauhallinen ja autio kuin ranta ja lannaskin. Rannoilla ei ollut niin sieluakaan eikä äänen värettäkään kuulunut poluilta, joilla, sitten kuin olimme kiertäneet viimeisen niemekkeen, joka oli kätkenyt kylän näkyvistämme, ilmestyi muutamia sen asukkaita eteemme.
Kuten niin monet muutkin tagabogilaisten kylät, oli Tumabonginkin useimmat majat rakennettu joen pohjaan isketyille paaluille. Kylän pari suurempaa rakennusta, kirkko, jonka sen puolikastilainen pappi nyt oli hylännyt, ja kunnantalo, oli kumminkin rakennettu lujalle maalle. Viimeksimainitussa, johon tiesimme eilen Annabel Leestä purettujen tavarain tulleen sijoitetuiksi, liehui vallankumouksellisten lippu ja sen ympärillä näytti juuri parhaillaan käynnissä oleva taistelukin tapahtuvan.
Kunnantalo oli lajinsa luonteenomainen rakennus, johon kylän viranomaiset kokoutuivat neuvottelemaan, jossa maaherra tahi hänen apulaisensa istuivat oikeutta tahi kokosivat veroja ja johon vieraat olivat aina tervetulleet yhdeksi yöksi. Se oli suuri pitkulainen rakennus raskaine olkikattoineen, joka samalla peitti koko rakennuksen etusivun pituisen kuistinkin. Ikkunat olivat joko lasittomat tahi varustettu ohuilla osterinkuoriruuduilla, yleinen tapa maissa, joissa lasi on kallista ja vaikeasti hankittavaa. Ovi aukeni kuistille, josta portaitten olisi oikeastaan pitänyt johtaa tielle, mutta ne oli nyt nostettu syrjään ja kuisti oli vahvasti linnoitettu. Oli niin ollen selvää, että kunnantalon nykyisiä asukkaita piiritettiin.
Kuistilta, ikkunoista ja jokaisesta tarkoitukseen sopivasta bambuseinissä olevasta raosta ja halkeamasta näkyi musketinpiippuja, ja keskeytymättä pamahtelevien laukausten olisi oikeastaan pitänyt aiheuttaa niin lyhyeltä matkalta suurta mieshukkaa piirittäjien riveissä. Mutta vaikka ampuminen olikin hirveätä, oli tähtääminen sellaista kuin se oli — oikein alkuasukasmaista. Olen sittemmin joutunut näkemään sitä lähempää, kun kaikki on ollut miesten kylmäverisyyden ja tähtäystarkkuuden varassa, ja olen ymmärtänyt, miksi kapinaa jatkui niin kauan tässä maassa huomattavimmitta seurauksitta, kunnes amerikkalaisen laivaston saapuminen muutti äkkiä kaiken.
Toinen puolue näytti lukuisemmalta, hyvin päättäväiseltä, mutta ei silti erikoisen välinpitämättömältä rakennuksesta tuiskuavaa tulta kohtaan. Jos vain joku pieni joukko olisi rohkeasti hyökännyt suoraan tuon paaluille rakennetun rakennuksen alle, olisi se voinut lattian raoista ampua suoraan puolustajia, joiden olisi ollut pakko karkoittaa hyökkääjät tikareillaan, koska he eivät olisi voineet käyttää muskettejaan. Mutta ottaen huomioon, miten helposti syttyvä tuo rakennus oli, muutamien sinne kerättyjen tavarain räjähtävän luonteen, sekä piirittäjän että piiritettyjen ajattelemattomuuden ja nuo lukemattomat kerrat, jolloin nuo huonot pyssyt eivät lauenneet, ihmettelin vain, ettei koko kylä ollut jo räjähtänyt ilmaan.
Mutta ei mitään harkittua yritystä tehty kumminkaan piiritettyjen karkoittamiseksi suojastaan tulella, mikä olisi ollut ainoa keino näissä olosuhteissa. Tämä seikka ja päättäväiset ponnistukset valloittaa rakennus tuhoamatta sitä, näyttivät meille varmasti, että piirittäjät tunsivat rakennuksessa säilytettävien tavarain arvon toivoen pääsevänsä noiden sotavälineiden omistajiksi eikä hävittäjiksi. Ymmärsimme syyn tähän kaikkeen, huomattuamme, että hyökkäystä johti ei sen mitättömämpi henkilö kuin Leonin varamaaherra ja tämän paikan itseoikeutettu päällikkö ennen Valdezin tuloa — Colonel Sebastian Jeromino Lopez. Sanon johtaja mieluummin kuin päällikkö, sillä hän luovutti tuon vaarallisen paikan kenelle vain, joka halusi ottaa sen vastaan, anastaen itselleen arvokkaamman ja turvallisemman aseman muutamasta läheisyydessä kasvavasta metsiköstä, josta hän kiihoitti miehiään etenemään uhkauksin, houkutuksin, lyönnein ja lupauksin tulevista ryöstöistä.
"Halloo!" huusimme kukin kielellämme, mutta yksimielisen uteliaasti veneemme liukuessa parin aution talon väliseen aukkoon ja nähdessämme selvästi, mitä kunnantalon edustalla oli tekeillä. "Mitähän tämä tarkoittaa?"