Perämiehen punakat kasvot muuttuivat yhä punaisemmiksi. "Enkä minäkään teiltä, George W. Hemingway."
"Tiedän sen!" Kapteeni ojensi pitkän ruskean kätensä, ja perämiehen päivettynyt koura tarttui siihen puristaen sitä lujasti. "Luullakseni meillä kummallakin oli omat syymme", jatkoi kapteeni, "ja pätevät olikin, poistua kodistamme ja isänmaastamme tähän kirottuun, kuohuvaan maailman nurkkaan, lähteäksemme nyt niin uskalletulle matkalle, ettei sellaista ole moni mies tehnytkään; mutta noissa syissä ei ole muilla, kuin meillä itsellämme penninkään edestä tekemistä. Sen jälkeen kuin opimme tuntemaan toisemme, olemme totta puhuen olleetkin seikkailijoita, jos vain maailmassa nyt sellaisia on olemassakaan. Ja luultavasti kuolemmekin seikkailijoina joko hukkumalla ensimmäisessä hirmumyrskyssä, johon Annabel Lee joutuu, tahi jonkun laivamiehemme puukon lävistäminä, saamalla noille saarille tultuamme iskun päähämme tahi suistumalla mereen jostakin tyrskyveneestä, riutumalla kuumeeseen jossakin likaisessa espanjalaisessa vankilassa tahi kuolemalla mukavasti kojuihimme, kuten maakravut suvaitsevat sanoa. Vanhoina hyvinä aikoina sanottiin meikäläisiä 'herrasseikkailijoiksi'. Amos, ihmettelenpä", hän paljasti harmaan päänsä katsellen hetkisen miettiväisesti sinistä merta, "saammeko mekin tuon saman nimen silloin kun muutamme maksuosoituksemme rahaksi."
"Hämärältä se ainakin nyt näyttää", vastasi perämies synkästi. Hänestä ei tänään näyttänyt mikään toivorikkaalta.
"Ei ainakaan minusta", sanoi kapteeni naurahtaen surullisesti, kuten minusta kuulosti. "Mutta kun loppu tulee, olipa se sitten millainen tahansa — ja luullakseni ei se tule niinkään pian ponnistuksistasi ja toivostasi huolimatta, vanha veikko — takaan, että kohtaat sen kuin mies, Amos, ja toivon voivani seurata esimerkkiäsi, kuten tämä nuori Williamskin, ellen suuresti erehdy."
"Koetan ainakin parastani", vastasin innokkaasti.
"No, tuohan kuulostaa jo joltakin", vastasi hän katsoen minuun ystävällisesti. "Olet ehkä liian nuori tähän hommaan, poikaseni, ja ellei kokosi osoittaisi sinua kahdeksantoistavuotiaaksi, en olisi ottanutkaan sinua milloinkaan mukaani. Nyt olet sinä kumminkin työssä kiinni ja vaikka oletkin vielä poikanen, on sinulla nyt oiva tilaisuus koettaa onneasi. Voit nimittää itseäsi myöskin seikkailijaksi, jos vain haluat. 'Seikkailusta seikkailuun!' olkoon tunnuslauseemme, ja tuottakoon se meille onnea."
Hän käveli pari kertaa edestakaisin mitättömällä kannellamme, meni sitten perään vapauttaen malajilaisen peräsimestä ja lähettäen miehen keulaan. Hän halusi ohjata silloin tällöin ehkä sen vuoksi, että hän tahtoi tuntea, miten pieni laivamme kiisi eteenpäin hänen kätensä suuntaamana pitkien, ikävien kuukausien kuluttua, jotka hänen oli ollut pakko viettää maissa.
Sillä aikaa oli meillä, perämiehellä ja minulla, aikaa ajatella äskeistä keskustelua ja tulevia tapahtumia. Olin poikamaisesti utelias saadakseni kuulla enemmän matkamme suunnasta ja sen tarkoituksesta. Vihdoin rohkaisin luontoni ruveten kyselemään vanhalta happamelta perämieheltämme.
"Noista Filippiineistä en tiedä juuri mitään", aloitin tunnustelevasti. "Olen kyllä nähnyt nuo saaret kartassa, mutta sehän on melkein sama kuin ei mitään. Purjehdimme Luzoniin, emmekö purjehdikin, saariryhmän suurimpaan? Kartassa näyttää se aivan kalalta, jolla on hyvin omituisen muotoinen pyrstö."
"Hm, omituinen kala se onkin", vastasi hän. "Luullakseni saat siitä enemmän kuin tarpeeksesi, ennenkuin olemme selviytyneet asiasta. Luzonin pinta-ala on viidettäkymmentätuhatta peninkulmaa ja siellä asuu useamman rotuisia ihmisiä kuin missään muualla maailmassa samanlaisessa paikassa, tietääkseni. Espanjalaiset sanovat koko saarta omakseen, mutta kaikkialla on vielä paljon itsenäisiä heimoja, pieniä mustia kääpiöitä vuoristossa, puoli- ja täysiverisiä malajilaisia, kiinalaisia ynnä muita, sanalla sanoen miehiä, jotka haluavat katkaista pääsi ensi näkemässä lisätäkseen sillä roskakokoelmiaan. He asuvat kumminkin vuoristossa, etkä luultavasti joudu tekemisiin heidän kanssaan. Etelässä taasen, Manillassa ja sen ympäristöillä, asuu tagalogilaisia, jotka aina näihin asti ovat totelleet espanjalaisia lakeja, maaherroja ja pappeja ja jotka ovat paksuja kuin heinäsirkat ja yhtä nälkäisiäkin. Lyhyesti sanoen, espanjalaiset ovat sortaneet heitä niin, että heidän kurjuutensa on ollut ääretön, heidän voimatta estää sitä enempää kuin lampaat, jotka eivät ymmärrä mitään. Mutta nyt ovat he, ymmärrettyään vihdoinkin asian, ryhtyneet kapinaan, ja mekin olemme matkalla pistääksemme sormemme tuohon piirakkaan polttaaksemme ne ehkä siinä, koska sekaudumme sotaan, jossa meillä ei ole hiventäkään tekemistä."