"Lopez, tuo roistomainen petturi!" huusin.
Cuevas ja nuo molemmat nuoret upseerit katsoivat minuun ensin epäillen, mutta alkoivat sitten hyvin vastahakoisesti ja harmistuneina uskoa minua. Minun ei tarvinne toistaa heidän huomautuksiaan, ja sanonkin vain, etten olisi voinut kuvitellakaan alkuasukasten kielen sisältävän niin runsasta ja monipuolista varastoa kirouksia, joilla he sadattelivat petturia, sillä pian ei meidän enää tarvinnut epäilläkään hänen aikeitaan. Veneet lipuivat kauemmaksi rantaan päin kadoten kokonaan näkyvistämme, mutta ilmestyivät jonkun ajan kuluttua jälleen otettuaan mukaansa muutamia uusia tulokkaita, joiden joukosta ystäväni helposti tunsivat entisen toverinsa. Veneet palasivat heti laivoihin ja hinattiin kannelle niin nopeasti kuin suinkin.
Olimme olleet niin syventyneet tämän kaiken katselemiseen, ettemme olleet huomanneet mitään liikettä takanamme, ja Cuevasin miesten kaikuva huuto oli meidän ensimmäiseksi saamamme merkki kenraalin tulosta. Hänen takaansa näkyi Kasimin ruskea naama loistaen onnesta. Meidän olisi oikeastaan pitänyt jo kuulla heitä seuraavan kulkueen synnyttämä hälinä melko kaukaa ja vielä päälle päätteeksi myötätuuleen, sillä oli omituista, että kaikenkokoiset ja -laiset puhvelit eivät näyttäneet ollenkaan pitävän valkoisen miehen hajusta. Sieltä ne tulivat, kahdeksan aina yhdessä valjakossa, vaikeasti ja puhkuen huonoa tietä pitkin ja paiskellen kuormiaan puita, kantoja ja juuria vasten niin etteivät mitkään köydet näyttäneet voivan kestää jännitystä. Mutta jokaisen kuormitusta oli ollutkin valvomassa merimies, joka nyt marssi kulkueen edellä ollen hyvin mielissään onnistuttuaan hankkimaan kolme pientä vaskitykkiä patterinsa tehokkuuden lisäämiseksi. Oli varmaa, ettei suurinkaan niistä ollut isompi kuin neljän naulan ja muut, joilla oli lavetitkin, eivät olleet puolenkaan suuruiset. Ne olivat sitäpaitsi toivottomasti vanhanaikaiset ja kömpelöt.
"Mutta ne ovat tykkejä kumminkin kaikesta huolimatta!" sanoi kapteeni — hänen vanha arvonimensä tahtoi väkisinkin nousta huulilleni vielä kauan aikaa tämänkin jälkeen — "ja elleivät ne halkea ensimmäisessä koetuksessa, panemme ne paukkumaan jossakin tilaisuudessa. Halloo, mitä sinun miehesi oikein tuijottavatkaan?"
Kerroimme hänelle, jolloin hän lisäsi pienen sarjan amerikkalaisia nimityksiä entisiin eversti Sebastian Jeronimo Lopeziin kohdistuviin arvosteluihin. Sitten hän sanoi tyynesti:
"Syrjäyttämällä kavalluksen, joka näitä miehiä epäilemättä kauheasti hävettää, ei meille luullakseni paremmin olisi voinut käydäkään. Kun Lopez pakeni kylästä, olivat kaikki asiat mullin mallin, Valdez kuolemaisillaan ja joki suojauslaitteitta. Hän kertoo espanjalaisille sen ja he tulevat luultavasti viipymättä tarkastelemaan asemaa, jolloin annamme niille perinpohjaisen opetuksen. Sano Cuevasille tämä ja käske hänen kertoa se miehilleen."
Seurasi enemmän kiroilua, sadattelua ja huutoja, kun miehet, joista muutamat olivat huomanneet laivoihin palaamisen ymmärtämättä sitä kumminkaan, kuulivat heidän viimeisen johtajansa kavalluksen suuruuden. Mutta ymmärrettyään uuden päällikkönsä selitykset he rohkaisivat mielensä heidän rodulleen ominaisen häilyväisesti. He olivat lapsia joka paikassa ja ajatteleminenkin oli tehtävä heidän puolestaan, mutta he olivat nopeat toimimaan. He rupesivat työskentelemään kaikin voimin saadakseen tykit asemiin, ja minä palasin miesteni luo lopettaakseni tehtäväni.
Käskin nyt viedä kanootit pois näkyvistä ensimmäisen virran mutkan toiselle puolelle, ja sitten kuin pattereista suunnattu odottamaton tuli olisi pannut veneitten miehistöt jonkunlaiseen epäjärjestykseen, aioin ilmestyä joukostani valitsemieni vapaaehtoisten kanssa ahdistaakseni heitä uudelta suunnalta. Päällikkömme oli hyvin levoton, että me syöksyessämme esiin hetken jännityksen huumaamina joutuisimme hänen tykkiensä ammuttaviksi, mutta minä taasen pelkäsin, että mieheni kieltäytyisivät kokonaan lähtemästä mihinkään.
Mutta vaikka he yleensä ovatkin hyvin pelkureita, olisin voinut säästää itseltäni tämän huolen. Heidän oli nyt puolustettava perheitään ja kotejaan, ja se herätti heissä kaiken rohkeuden, johon he suinkin kykenivät. Kun halusin vapaaehtoisia mukaani, syöksyivät kaikki kanootit eteenpäin, ja ainoa vaikeuteni oli nyt pidättää heitä niin kauan kuin saisimme käskyn yhtyä taisteluun. Luullakseni oli heidän vaikeampi kuin minun, jolla ei ollut kotia puolustettavana eikä rakastettua, jonka puolesta olisin taistellut, istua siinä toimettomina näkemättä ollenkaan lähestyvää vihollista ja pakotettuina olemaan hiljaa. Minäkin purin kynsiäni katsellessani joka suunnalle kiihkeästi päästäkseni mukaan.
Sitten lopulta kuulin kumminkin ääniä ja airojen loisketta jostakin kaukaa tyynen illan hiljaisuudessa. He olivat vielä matalikon ulkopuolella, mutta kumminkin tulossa. Miesteni kourat puristautuivat melojen ympärille ja heidän hartiansa nytkähtelivät, mutta minä pidätin heidät viittauksella, ja me odotimme — tuntikausia, kuten jännittyneistä mielistämme tuntui. Äkkiä pamahtivat sitten tykit törmällä ja niiden kumeaan paukkinaan sekautui pian muskettien rätinääkin. Luulin erottavani joukosta winchesterin kimakamman äänen ja iloitsin tietäessäni sen omistajan olevan siellä tukemassa ja rohkaisemassa miehiään.