"Pidän tuosta toisesta nimityksestä enemmän", sanoi kapteeni Hemingway tyynesti. "Luullakseni se kuulostaa luonnollisemmaltakin, ja tuota toista nimitystä ennätämme ruveta käyttämään sittenkin kuin kenraali Aguinaldo nimittää minut tämän paikan komentajaksi. Nyt, Williams, on sinun vapautettava miehet tunniksi, että he saavat levätä, syödä ja kerskailla, jota luullakseni saamme nyt kuulla tarpeeksemme. Onko haavoitetut tuotu tänne? Pyydän, että te, tohtori Valdez, pitäisitte heistä huolta."
"Varmasti, herra kapteeni."
"Tunnin kuluttua on joukkojen kokoonnuttava kenraalin hautajaisiin.
Hänen mukanaan Manillasta tulleet miehet saavat ampua kunnialaukaukset.
Nyt haluan hieman ruokaa ja sitten rupean kuulustelemaan vankeja."
Kuulustelu oli lyhyt, tiukka ja asiallinen. Miehet saivat puhua puolestaan, mutta heillä ei ollut juuri mitään sanomista. Nuo molemmat upseerit kielsivät jyrkästi osallisuutensa viimeisen päällikön murhaan, mutta tunnustivat tietäneensä ja hyväksyneensä Lopezin suunnitelman nousta kapinaan uusia tulokkaita vastaan. Senvuoksi olivat he kieltämättä pettureita ja vielä päälle päätteeksi vihollisen uhatessa kylää, ja varoitukseksi toisille joukoille ei heitä voitu tuomita muuhun kuin kuolemaan. Mutta ottaen huomioon, ettei Hemingway kenties ollut oikeutettu julistamaan tuomiota niin vakavassa asiassa, päätettiin odottaa niin kauan kuin Luiz palaisi kenraalin puheilta.
Miehet taasen, nuo johtajatta olevat lampaat, jotka olisivat vaarassa joutua espanjalaisten käsiin, jos heidät lähetettäisiin kotiinsa, koska heidät pakotettaisiin joko taistelemaan entisiä tovereitaan vastaan tahi kuolemaan häpeällisen kuoleman, saivat anteeksi. Heistä muodostettiin ehdollinen komppania, mutta heille ei suotu oikeutta kantaa aseita eikä käyttää niitä vihollista vastaan, ennenkuin he hyvällä käyttäytymisellään näyttävät, että heihin voidaan luottaa.
Sitten lähestyi kenraalin hautaamishetki ja torventoitotus kutsui kaikki miehet kokoon. Olimme nyt kaikki pukeutuneet noihin Annabel Leen kapinallisille tuomiin khakiunivormuihin. Ainoastaan vyö ja siihen kiinnitetty miekka erotti upseerit sellaisista pienen armeijamme miesryhmistä, joilla oli samanlaiset puvut. Jollakin tavoin tuntui tämä minusta sopivan omituisesti tilanteeseen, kun me kokouduimme tuon miehen haudan ympärille, jota me kaikki surimme, emme ainoastaan kuin sotamiehet, vaan kuin osakkaat tuohon samaan asiaan, jota toteuttaessaan hän oli antanut henkensä.
Pappia ei oltu voitu hankkia. Ainoastaan tuon kuolleen miehen veli osasi toistaa muutamia rukouksia katolisesta jumalanpalveluksesta, jota he molemmat olivat aina uskollisesti seuranneet. Sitten laskettiin kenraali hautaan ja aivan hänen viereensä sijoitettiin nuo miesraukat, jotka espanjalaisten tuli oli tappanut. Nyt astuivat nuo "kymmenen" lähemmäksi, ampuivat yhteislaukauksen ja kaikki oli ohi. Mutta poistuessaan haudalta tervehti jokainen mies joukostamme hiljaa ja merkitsevästi uutta johtajaansa nostamalla käden lakkiin. He tunnustivat siten hänellä olevan oikeuden johtaa heitä.
Sitten palasi kapteeni kunnantaloon kirjoittaakseen kenraalille ja Luiz ja Felipe menivät erään alkuasukkaan luo, joka oli luvannut antaa heille valepuvut. Kun olin lopettanut työni jonkunlaisena kaikkien adjutanttina, prikaatinmajurina ja tuvanvanhimpana, määrännyt kullekin miehelle asunnon, jakanut ruoan ja määrännyt milloin patterilla ja kylässä olevat vahdit oli vaihdettava, seurasin Luizia nähdäkseni, voisinko olla hänelle joksikin avuksi.
Leveän hymyn kirkastaessa hänen hyväntahtoisia kasvojaan pyysi alkuasukas minua tulemaan majaan. Seurasin hänen kehoitustaan ja kiipesin sinne melko vaikeasti huonosti pykälöityä paalua pitkin, joka toimitti portaitten virkaa. Päästyäni sinne huomasin olevani eräässä pimeässä, tomuisessa ja hieman savuisessa huoneessa, johon kaikki perheen jäsenet olivat kokoutuneet. Muudan vanha akka keitti jotakin tulella ja isäntä ja pari nuorukaista, jotka olivat luultavasti hänen poikiaan, auttoivat Felipeä pukeutumaan heidän niukkoihin vaatteihinsa muutamien lasten seisoessa siinä vieressä ja tuijottaessa heihin hämmästyneinä. Huoneen keskellä lopetteli juuri kolme tahi neljä naista nauraen ja jutellen keskenään erään nuoren tytön pukemista. Vasta sitten kuin hän tervehti minua hullunkurisesti ujostellen tunsin Luizin, joka oli valinnut tuollaisen valepuvun.
Hänellä oli yllään heleävärinen hame, joka mielestäni oli hieman liian pitkä kävelypuvuksi, valkoinen pumpulipusero, jossa oli pitkät ja leveät hihat, hartioille oli kiedottu huivi ja toinen kirkkaanviheriä huivi toimi päähineenä. Hänen jalkansa oli pistetty tohveleihin, jotka olivat aivan liian pienet hänelle. Hän sanoi kumminkin kantavansa niitä kädessään muulloin, paitsi silloin kun he kulkivat jonkun kaupungin läpi. Sitten oli hänellä vielä kainalossaan suuri pumpulinen sateenvarjo. Muutamia halpoja koristuksia oli kiedottu hänen kaulaansa ja hän kätki puseronsa poimuihin passin, joka oli kirjoitettu hänen ystävällisen emäntänsä nimelle ja jota ilman hänen olisi ollut hyvin vaikea kulkea meidän ja Agulnaldon joukkojen välisen maakunnan halki. Felipen passi julisti hänet tämän sievän pienen naisen mieheksi.