"Mutta minähän pääsin takaisin ehein nahoin, pätevin syy, miksi minut on jälleen lähetettävä. Saanko, kenraali?" lisäsi hän rukoilevasti.
"No olkoon! Te ja Felipe olette mainioita vakoilijoita ja saatte senvuoksi lähteä Cavitéhen. Nyt haluan saada vielä pari miestä, jotka tuntevat Batangan seudut hyvin, lähtemään sinne."
Muudan Leonin mies ja yksi noista kymmenestä, molemmat alkujaan Batangasta kotoisin olevia alkuasukkaita, valittiin lopulta ja kaikki neljä aloittivat heti välttämättömät matkavalmistuksensa. Pääasia oli tietysti, että he herättäisivät niin vähän huomiota kuin suinkin. Luiz pukeutui kerran vielä naiseksi ja Felipe, ollen muka hänen miehensä, sai näytellä jonkunlaista kulkukauppiasta, joka kaupitteli pieniä esineitä kulkiessaan kylästä kylään.
Tarpeelliset matkapassit voitiin heille myöskin hankkia. Toiset kaksi, lopetettuaan muka kuvitellun työnsä eräällä tupakkaviljelyksellä, palasivat nyt Batangassa oleviin koteihinsa, ja ehkä ensimmäisen kerran moniin vuosiin toinen heistä matkusti nyt omalla nimellään. Heidän passinsa olivat ainoat heidän mukanaan kuljettamansa paperit, sillä, lukuunottamatta vaaraa pitää hallussaan epäilystä herättäviä papereita tällaisina aikoina, oli hyvin epävarmaa, saisivatko, kapteenin ilmoitusten vastaanottajat selvää koko tiedonannosta, jos se olisi kirjoitettu paperille.
Katsoimme heidän lähtöään hieman kateellisesti ja ryhdyimme sitten odottamaan heidän paluutaan niin kärsivällisesti kuin meille oli mahdollista. Emme kuluttaneet kumminkaan aikaamme toimettomuudessa. Meidän oli oltava alituisessa yhteydessä Tumabongin kanssa ja laitettava molemmat paikat puolustuskuntoon mahdollisesti joko maan tahi meren puolelta tapahtuvien vihollisten hyökkäysten varalta ja harjoitettava alituisesti suurenevaa pientä armeijaamme tulevaan tehtäväänsä. Mutta kumminkin tuntui aika hyvin pitkältä, ennenkuin ensimmäinen lähetti palasi.
Hän oli noiden kymmenen joukkoon kuuluva batangalainen. Hän oli joutunut vangiksi tovereineen, ja luullen sen lisäävän heidän pakenemismahdollisuuksiaan, olivat he selittäneet olevansa aivan outoja toisilleen sanoen tutustuneensa toisiinsa matkalla. Tämä oli epäilemättä ollut onneksi toiselle miehelle, sillä hän oli kertonut juttunsa niin uskottavasti ja iloisen rohkeasti kuin ainoastaan pitkäaikaisesti vankiloihin ja tutkintoihin tottunut voi tehdä, että hänet oli vapautettu. Hänen toverinsa oli pidätetty epäiltävänä, "joka tarkoittaa", sanoi ystävämme tunteettomasti, "että hänet ammuttiin seuraavana aamuna. En jäänyt kumminkaan sitä katsomaan."
Johtajamme ei voinut moittia miestä. Hänelle uskotun ilmoituksen turvallisesti perillevieminen oli hänen toverinsa henkeä arvokkaampi, vaikka hänen välinpitämättömyytensä loukkasikin hieman tunteitamme. Hän oli vienyt sanan oikeaan paikkaan ja toi nyt vastauksen, joka tyydytti jotensakin meitä. Noiden johtajien joukot oli asestetut ja valmiit, odottaen ainoastaan merkkiä noustakseen kapinaan. "Ja tuo merkki", lisäsi mies merkitsevästi, "saapuu Hongkongista."
"Aguinaldoltako?" kysyi kapteeni nopeasti. "Onko hän siellä?"
"Kyllä, kenraali."
"Sitten hän ei olekaan petturi", sanoi tohtori Valez hyvin huojentuneesti. "Hän on vain ottanut rahat espanjalaisilta hankkiakseen enemmän sotatarpeita kapinallisille."