Luovutettuamme kuormastomme asianomaisille viranomaisille näytettiin miehillemme, missä he saavat asua ja mistä he saavat noutaa ruoka-annoksensa. Kuormaston päällikkö, eräs voimakas nuori alkuasukas, ja minut vietiin erääseen hylättyyn pappilaan, jossa kenraalin tilapäinen päämaja oli. Meille sanottiin, että hän halusi puhutella meitä heti.
Seurasimme opastamme noita tavanmukaisia portaita taloon ja sitten erään kuistin poikki muutamaan seurusteluhuoneeseen, jossa hämmästykseksemme kenraali esikuntineen juuri söi päivällistä. Kuulematta hyväluontoisesti ollenkaan anteeksipyyntöjämme pyysi kenraali, joka oli hauskan näköinen ja iloinen nuori tagalogilainen, meitäkin aterialle, ja vaikka me olimmekin tomuiset ja matkan rähjäämät, ei kieltäytyminen voinut tulla kysymykseenkään. Toverini sai istuutua kenraalin viereen, jossa hänen oli hyvin helppo kertoa matkansa vaiheet, mutta minun käskettiin sijoittautua pöydän alapäähän, johon ainoan huoneessa palavan öljylampun valo ei oikein voinut tunkeutua. Katselin hieman uteliaasti läheisyydessäni olevien uusien toverieni kasvoja, ja olin juuri todennut, että vastapäätä minua istuva henkilö oli keski-ikäinen ja arvokkaan näköinen kiinalainen, kun hämmästyin kuullessani hänen, kumarrettuaan minulle ensin, sanovan englannin kielellä: "Onko nimenne Williams, vai erehdynkö?" Koska lausuminen oli melkein täydellisintä, mitä joku kiinalainen voi saada aikaan vaikeasti sanottavaan walesiIaiseen nimeeni nähden, vastasin iloisesti: "Kyllä, nimeni on Williams", ihmetellen mielessäni, miten hän oli saanut sen tietää.
Hän nauraa hihitti omituisesti, ja luulin kuulleeni tuon kakattamisen jossain ennenkin.
"Annabel Leestäkö, vai miten?"
"Niin", vastasin jälleen yhä enemmän hämmästyneesti.
"En siis erehtynyt. Olette kuulemma menettäneet laivanne, tapelleet Tumabongissa ja olette nyt filippiiniläinen isänmaanystävä. Niin se käy", ja hän nauroi jälleen.
Huolimatta siitä, että hänen oli mahdoton ääntää kovaa ärrä ja että hänen ässänsä olivat omituisesti venytetyt, puhui hän englannin kieltä melko hyvin. Hän oli siististi puettu, paksu kultasormus kiilsi hänen hyvin hoidetussa kädessään ja hän käytteli veistään ja haarukkaansa taitavammin kuin monet hänen läheisyydessään, istuvat tagalogilaiset upseerit. Kumminkin tuo omituinen nauru, ääni ja hänen silmiensä kummallinen katse toivat mieleeni ainoastaan erään raukan, joka oli silmäpuoli ja hyvin kumaraan painunut kärsimiensä kidutusten seurauksista. Katsoin häneen jälleen. Vaikka hän olikin tyyni, mukautuvainen ja varma ja käyttäytyi kuin herrasmies konsanaan tässä hyvin varustetussa pöydässä, huomasin kumminkin nopeasti, että hänen hartiansa olivat vinot ja että niskassa oli omituinen kyttyrä, mikä pani minut huudahtamaan: "Tehän juuri annoitte —"
"Viestin vietäväksi kapteenillenne Manillassa. Ymmärrättekö?" ja hän rupesi jälleen puhumaan kulien tapaan.
"Mutta silmänne?" kysyin hämmästyneesti, sillä hänen molemmat silmänsä olivat aivan terveet.
"Savea, väriä ja hieman kiinnelaastaria", vastasi hän nauraen, lisäten sitten vakavasti: "Tuo viesti tuli kapteenillenne kalliiksi, eikö tullutkin?"