"Kuinka tiedätte tämän kaiken? Kuinka olette nyt täällä? Miten —?" Huulillani pyöri tuhansia muitakin kysymyksiä, mutta hän ehkäisi ne tuolla ilottomalla pienellä naurullaan.
"Ah, tiedän useimmat asiat ja olen aina siellä, mikä on paras mahdollinen paikka ajamalleni asialle. Teillä on tarkat silmät, herra Williams. Huomasitte tämän ja tiedätte sen tarkoituksen", lisäsi hän koskettaen kyttyräänsä vihjaavasti.
Hän oli siis huomannut katseeni. Punaistuin hirveästi. "Pyydän teiltä anteeksi", änkytin. "Olen — olen —"
Hän katsoi minuun hyvin ystävällisesti. "Huomaan, että olette oleskellut Kiinassa ja osaatte käyttää silmiänne ja korvianne. No niin, olen kuollut siellä, mutta sain kärsiä hirveästi, ennenkuin minun sallittiin kuolla. Täällä esiinnyn milloin minäkin", ja hän nauroi jälleen. "Mutta nyt teihin. Tiedän asioita ja voin kertoa teille jotakin mielenkiintoisa. Olen iloinen saadessani puhutella teitä, herra Williams. Minulla on teille uutisia. Olette menettänyt erään ystävänne, ettekö olekin?"
"Ystävänkö? Luiz Valdezinko?" kysyin surullisesti. "Kyllä." En voinut sanoa enempää.
"Hän ei ole vielä aivan hukassa", sanoi hän hitaasti.
"Ei hukassa! Eikö hän sitten olekaan kuollut?" Hyppäsin seisoalleni.
"Mitä tarkoitatte??>
"Istuutukaahan jälleen. Kerron teille. Hän elää vielä tänään, mutta huomenna hän kuolee. Hän on vankina Cavitéssa ja hänet ammutaan, ellei —"
"Ellei!" huudahdin. "Voi, onko vielä olemassa hiemankaan toivoa?
Sanokaa minulle, olkaa niin hyvä. Voinko tehdä jotakin hänen hyväkseen?"
"Jollette pelkää, niin on", vastasi hän harkitusti.