"En, mutta Felipe tuntee sen kyllä. Hän on tuo toinen mies, josta puhuin, Valdezin palvelija."
"Sitten hän kyllä tietää erään vanhan kivitalon, jonka ensimmäiset tänne tulleet espanjalaiset ovat rakentaneet. Se on niin vahva, että se on luhistumatta kestänyt kaikki hirmumyrskyt ja maanjäristykset. Se oli minun — Tao Tlengin — varastohuone ennen sotaa, sanokaa se hänelle. Nyt ovat sotamiehet vallanneet sen maksamatta minulle mitään. Sota-aikana ovat asiat aina hullusti", lisäsi hän katkerasti. "Luiz Valdez on siellä muutamassa talon takaosassa sijaitsevassa ruokakonttorissa, jonka ovi aukenee parvekkeelle, missä on vahti ja muita sotilaita läheisyydessä. Mutta konttorissa on pieni ikkuna, jossa ei ole lasi- eikä simpukankuoriruutuja, vaan ainoastaan pari rautaa ristissä näin" — hän näytti käsillään. "Oletteko merimies?"
"Merimieskö?" muistin nopeasti Livinsgtonin mielipiteet taidostani.
"Jos voitte kiivetä toisen miehen olkapäille ja irroittaa tangot melutta, voi Luiz päästä ulos. Mutta sitten en voi sanoa, miten pääsette karkuun. Ehkä miehenne tietävät. Olen kertonut teille nyt sellaista, joka maksaisi henkeni, jos vain espanjalaiset tietäisivät. Ehkä", ja hän hymyili jälleen, "amerikkalaiset tulevatkin pian anastamaan vallan espanjalaisilta, mutta siihen asti on voimassa: 'Valmiit, tähdätkää, laukaiskaa!'" lisäsi hän espanjan kielellä tehden kuvaavan liikkeen.
"Toivoakseni luotatte minuun nyt, vaikka olinkin niin tyhmä ensimmäisellä kerralla?" sanoin vakavasti ja hän hymyili.
"Kyllä. Jos olette päättänyt lähteä, on teidän lähdettävä heti.
Aiotteko pyytää kenraalilta lupaa?"
"En!" sanoin ylpeästi nousten seisomaan, "sillä hän voi kieltää ja minä haluan mennä. Tuhannet kiitokset vain teille kaikista tiedonannoistanne."
"Ja myöskin vaikenemisestani", vihjaisi hän hymyillen omituisesti.
"Mutta eräs asia vielä", sanoin pysähtyen nopeasti.
"Mikä sitten?"