Nyt alkoi pitkä ja väsyttävä kävely pimeässä. Felipe tiesi suunnan, mihin meidän oli mentävä, pysytellen sillä erehtymättä ihmeellisen alkuasukasvaistonsa avulla, huolimatta siitä, että ainakin puolet ajasta kuu ja tähdet olivat puiden tiheän lehvistön peitossa.
Matkallamme saimme toki kulkea muuallakin kuin viidakoissa, vaikka suurin osa tiestä olikin kapeaa polkua, jonka kummallakin puolella ainoastaan muutamien tuumien päässä meistä oli läpipääsemätön pensaikko. Sitten saavuimme aukeammille seuduille, jossa oli ketoja ja istutuksia, ja sivuutimme muutamia nukkuvia tahi hylättyjä kyliä niin hiljaa, etteivät koiratkaan kuulleet kulkuamme. Vihdoin pääsimme oikealle tielle, joka oli täynnä kuoppia, veden murtamia kohtia ja suunnattomasti tomua, mutta tielle kumminkin, jonka suuresti korjauksen tarpeessa olevat bambusillat johtivat virtain yli ja ilmaisivat meille jonkun kylän olevan läheisyydessä. Olimme kävelleet jo melkein kolme tuntia, jalkamme olivat hellät ja väsyneet, ja pelkäsin myöhästyneemme.
"Onko Cavité vielä kaukanakin?" kysyin Felipeltä.
"Olemme jo melkein perillä", kuului hänen rohkaiseva vastauksensa.
Katsoessani kelloani huomasin sen olevan melkein kaksitoista. Päivänkoittoon oli vielä viisi tuntia, joten me ehkä onnistumme suorittamaan tehtävämme.
Tunkeuduimme nyt eteenpäin kasvavin toivein ja saavuimme lopultakin tuohon pieneen nukkuvaan kylään. Siellä oli maakunnan laivatelakka ja asevarasto, paljon sotilaita oli sijoittunut sinne ja siitä emme tienneet mitään, että espanjalaisten näiden vesien koko laivasto oli ankkurissa sen linnoituksen tykkien suojassa. Mutta kaikki oli niin hiljaista ja rauhallista, että vaikeudetta pääsimme tunkeutumaan kylään.
Felipe opasti meitä epäröimättä kadulta kadulle. Kuu loisti nyt niin kirkkaasti, että jokaisen vahdin, jos sellaisia nyt olisi ollut, olisi pakostakin pitänyt huomata meidät, sillä talojen varjossa pysytteleminen ei ollut aina mahdollista. Vihdoin oli edessämme tuo pieni kivitalo, jossa Luiz Valdez oli vankina.
Sielläkin oli kaikki hiljaista, mutta katsoessamme karkeasti kyhätylle kuistille, joka näkyi selvästi kuun kirkkaassa kylmässä valossa, näimme erään liikkumattoman olennon seisovan muutaman oven edustalla. Vartija oli siellä ja jos hän vain sattuu kuulemaan tahi huomaamaan meidät, voi hän heti kutsua avukseen komppanian talossa nukkuvia sotilaita.
"Onko hän valveilla?" kuiskasin Kasimille.
"Ei valveilla eikä nukuksissa. Hän ei näe mitään, vaan ainoastaan kuulee. Olet kai nähnyt laivassa ollessasi miehiä sellaisessa tilassa, tuan?" sanoi malaiji katseltuaan kauan ja tarkkaavaisesti tuota liikkumatonta olentoa. Tunsin tuon tilan hyvin, sillä, ollen yhtä herkkä kuin koiran uni, heikoinkin ääni voi tunkeutua tuon miehen korviin, joka ei vielä nähnyt mitään. Meidän oli senvuoksi lähestyttävä hyvin varovaisesti. Felipe ja minä riisuimme kenkämme, Kasimilla ei sellaisia ollutkaan, ja sitten hiivimme eteenpäin, kunnes saavuimme aivan sen ikkunan alapuolelle, jonka tiesin johtavan Luizin huoneeseen. Kasim asettui seisomaan seinää vasten, Felipe kumartui tarjoten minulle selkänsä ensimmäiseksi porrasaskeleeksi ja melkein äänettömästi kiipesin malaijin olkapäille.