Pääni oli nyt ikkunan kohdalla ja koetin katsoa huoneeseen, mutta täällä varjon puolella oli kaikki sysimustaa enkä senvuoksi voinut nähdä mitään. Kuuntelin hengittämättä ja erotin selvästi huoneessa olevan ihmisen tapaisen huokumisen.
"Luiz!" kuiskasin, odotin sitten hetken aikaa ja sanoin jälleen: "Luiz!"
"No?" mumisi hän, ja sydämeni alkoi sykkiä nopeammin kuultuani hänen äänensä. "Mikä on hätänä?"
"Hush!" kuiskasin. "Täällä olen minä, Evan."
"Evanko?" Hän hyppäsi seisoalleen ja tuli nopeasti ikkunan luo pistäen kätensä siitä ulos epäilevästi ja uskomatta korviaan saadakseen selville olinko siellä. "Kas, siellähän sinä todellakin olet! Luulin uneksivani."
"Hush!" kuiskasin jälleen kertoen hänelle sitten, miksi olimme tulleet sinne ja mitä aioimme tehdä.
Hänen ikkunassaan olevat rautatangot olivat paksut ja kömpelöt. Niitä ei oltu kiinnitetty ruuveilla, kuten olin toivonut, vaan muurattu paikoilleen lujalla muurilaastilla ehkä noin sata vuotta sitten. Se oli nyt poistettava hakkaamalla, eikä se voinut tapahtua melutta.
Selitin asiain tilan tovereilleni ilmaisten samalla pelkoni, että vahti voi kuulla hakkaamisen ja laastin palasten putoilemien.
"Ei ole pelkoa", kuiskasi Felipe takaisin. "Odottakaa vain minuutin verran. Tiedätte kai tunnussanan. Mikä se on?"
Sanoin sen hänelle ja hän hiipi tiehensä hiljaa. Vasta sitten kuin en enää voinut kutsua häntä takaisin, ymmärsin hänen tarkoituksensa. En voinut pidättää häntä silloin enää enkä tiedä, olisinko niin menetellytkään tietäessäni ystäväni hengen olevan kysymyksessä. Tuskin minuutin kuluttua palasi Felipe jälleen yhtä hiljaa kuin oli poistunutkin, mutta nyt hän kuivaili tikariaan mekkoonsa.