"Arvasin voivani tehdä sen", sanoi hän kylmästi, "eikä siinä mitään vaikeuksia ilmennytkään. Noustessani portaita kuistille sanoin tunnussanan, eikä hän epäillyt minua ollenkaan. Sitten — no niin, hän ei ennättänyt äännähtääkään ja muut nukkuivat."
Tunsin kylmän hien kohoavan kasvoilleni ja käteni vapisivat hieman riisuessani nuttuni, kietoessani sen tankojen ympärille ja alkaessani hakata laastia irti. Oliko tällainen sotimista vai murhaamista, kysyin kauhuissani itseltäni. Mutta sitten unhotin vahdin, epäilykseni ja kauhuni huomatessani ilokseni, että laasti murtui hiljaa ja helposti lyönneistäni. Irroitin ensin toisen tangon päät ja vasta sitten toisen, ja kiskottuani ne sitten melkoisin vaikeuksin irti kuopistaan voi Luiz ryömiä ikkunasta syliini.
Miehet auttoivat hänet maahan ja minä seurasin. Sitten istuutui Kasim tyynesti ruohikkoon ja kuivasi hikiset kasvonsa. Silloin vasta huomasin, millaista kestävyyttä tuo miesraukka oli osoittanut seisoessaan siinä kärsivällisesti ja kannattaessaan minua hartioillaan koko tämän pitkän toimituksen ajan.
Niin pian kuin hän jaksoi liikkua, läksimme paluumatkallemme. Felipe opasti Luizia, minä kuljin hänen takanaan ja Kasim muodosti jälkijoukon. Hiivimme hiljaa tuon vanhan varastohuoneen varjosta ja katselimme tarkkaavaisesti sen julkipuolta. Kaikki oli rauhallista ja ainoastaan tuo liikkumaton olento oven edustalla oli vajonnut yhteen kasaan lattialle. Nähtyämme sen ei meillä ollut halua viipyä siellä kauemmin.
Silloin, onneksi meille, liukui ohuita pilviä kuun päälle pimittäen sen valon, sillä tultuamme kadulle kuulimme vahtipatrullin säännölliset askeleet. Se lähestyi meitä luultavasti vapauttaakseen Luizin vankilan edustalla olevan vahdin.
Katsoimme hieman levottomasti toisiimme, mutta sitten kohotti Felipe kättään. "Hän ei huomaa meitä. Tulkaa tätä tietä. Tiedän toisen tien linnoituksen sivu ja sitten meren rantaa pitkin. Tulkaa vain mukaani!" Emme kaivanneet toista käskyä, vaan seurasimme nopeasti ja äänettömästi häntä. Sivuutettuamme hiljaisen linnoituksen saavuimme kaupungin ulkopuolelle ja kiiruhdimme rantaa pitkin eteenpäin pelon suodessa nyt voimia väsyneille jaloillemme. Olimme jo kulkeneet melkoisen matkan ja aloimme hengittää vapaammin, kun äkkiä kuulimme lännestä päin uusia ääniä: kaukaista tykkien jyrinää.
Seisahduimme heti. Kun joku asia on kiinnittänyt tunneiksi huomiosi puoleensa, on ikävä huomata, että? maailmassa on muitakin ihmisiä ja pyrinnöitä, ja ensimmäinen ajatuksemme oli, että nämä uudet äänet yhtyivät jollakin tavoin meidän hommiimme. "Ne ovat edellämme!" läähätti Luiz. "Miten ne sinne ovat päässeet? Missä asti ne ovat? Mikä niillä on mielessä?" kysyimme toisiltamme kuin mielipuolet, jotka eivät osaa vastata omiin kysymyksiinsä. Silloin nauroi Felipe, tuo kokenut sotavanhuksemme. "Tuo ampuminen ei tarkoita meitä ollenkaan", sanoi hän varmasti. "Se kuuluu tuon suuren lahden suulta. He eivät ole lähettäneet tuulen mukana eivätkä noita lankoja pitkin, jotka puhuvat maiden ja merien yli viestiä, että olette karannut vankilasta, rakas isäntäni, tahi että minä olen tappanut vahtisotilaan. Nuo tykit paukkuvat Corregidor-saarella, jossa suuri majakkakin sijaitsee."
Tiesin tuon saaren hyvin, sillä olimmehan livahtaneet sen ohi tuona kohtalokkaana yönä, jolloin Annabel Lee poistui Manillasta ja jolloin näytti siltä, että majakan valon varmasti täytyi ilmaista meidät noiden suurien tykkien vahdeille. Mutta ne olivatkin sallineet meidän jatkaa matkaamme pidättämättä meitä. "Miksi ne ampuvat tähän aikaan yöstä?" kysyin uteliaasti.
"En tiedä, tuan", vastasi hän välinpitämättömästi. "Ne näkevät ehkä tahi luulevat näkevänsä jonkun laivan, jota ne luulevat vihollisekseen."
"Mutta jos asia todella olisikin niin", sanoi Luiz kiihkeästi. Olin kertonut hänelle sodan julistamisesta ja se oli kiihoittanut häntä kovasti. "Ovatkohan amerikkalaiset saapuneet jo?"