"Eivät ole!" vastasin varmasti kuin jos olisin ollut saman arvoinen Yhdysvaltain laivaston amiraalin kanssa. "Niillä ei ole kuin muutamia laivoja näillä Aasian vesillä, paljon vähemmän kuin Englannilla. Niiden on kutsuttava tänne enemmän sota- ja kuljetuslaivoja ja joukkoja, ennenkuin ne voivat hyökätä Manillaa vastaan, ja siihen menee viikkoja, ennenkuin ne saapuvat tänne."
Olin jo mielessäni näkevinäni, miten tuollaiselle retkelle lähtenyt hyvin varustettu laivasto kynti majesteetillisesti valtamerta. Siinä oli tusinan verran suuria taistelulaivoja, torpeedoveneitä, paljon kuljetus- ja varastolaivoja ja sitten ehkä vielä joku sairaalalaiva kokoelman täydentämiseksi. Vähemmin voimin, ajattelin ja samoin luulin espanjalaisten viranomaistenkin ajattelevan, ei mitenkään voida ahdistaa melkein luoksepääsemätöntä linnoitettua kaupunkia, jota vielä sen lisäksi hyvin varustettu laivasto puolustaa.
"Sitten kai luulet niiden ampuvan jotakin Annabel Leen laista kujanjuoksijaa tahi muuta sellaista?" kysyi Luiz huomattavasti pettyneenä.
"Niin. Luullakseni on ampuminen jo lakannutkin. Kuunnelkaahan."
Kuuntelimme tarkkaavaisesti, mutta emme erottaneet enää mitään. Ainoastaan yksi patteri oli lausunut julki varoituksensa, mutta muut rannalla sijaitsevat, sekä takanamme Cavitéssa että Manillassa päin olevat, nukkuivat rauhallisesti kaiken tämän kestäessä.
Sitten pidimme pienen sotaneuvottelun keskenämme. Jos meitä oli ajettu takaa, oli siitä nyt jo nähtävästi luovuttu. Koska kauempana kumminkin oli vielä muutamia valppaita vahteja emmekä tienneet, millaiseen vaaraan siellä joutuisimme, päätimme pysähtyä tähän suojaiseen paikkaan, muutamaan syvänteeseen, jota metsä ympäröi kolmelta puolelta ja neljänneltä oli vapaa näköala tuolle suurelle lahdelle. Voimme hyvin kätkeytyä pensaikkoon ja oleskella siinä aamuun asti.
Me kolme olimme todellakin hyvin väsyneet ja paneuduimme mielellämme nukkumaan. Luiz, joka oli saanut levätä viime aikoina enemmänkin kuin tarpeekseen, tarjoutui vapaaehtoisesti vahdiksi, ja minä annoin hänelle revolverini, ennenkuin suljin silmäni. Sitten olin kai vaipunut hyvin raskaaseen uneen, sillä en kuullut mitään ennenkuin päivänkoittaessa, jolloin hänen omituisesti värähtelevä äänensä sekoittui uniini: "Evan, Evan, kuuletko sinä! Mitä tuo on? Mikähän tarkoitus tällä kaikella on?"
Katsottuani hänen sormensa osoittamaan suuntaan hyppäsin äkkiä seisoalleni huudahtaen: "Amerikan laivastohan siellä on! Hurraa! Voi, kun ei kapteeni ole täällä sitä katsomassa!" Mutta sitten aloimme epäillä ja pelätä. "Onko niitä vain kylliksi? Aikovatko ne hyökätä espanjalaista laivastoa ja pattereita vastaan yhdellä, kahdella, kolmella, neljällä risteilijällä, kolmella torpeedoveneellä ja noilla muilla varastolaivoilla? Uskaltavatkohan ne? Näyttää hieman siltä, mutta —. Vanhan kapteenimme sydän särkyy varmasti, jos ne joutuvat tappiolle."
Mutta tuon pienen laivaston liikkeissä ei voitu huomata mitään pelkoa eikä epäröimistä. Hitaasti mutta varmasti höyrysi se Manillaa kohti jokainen tykki ja kansi valmiina taisteluun. Vaikka tuo voima näyttikin mitättömältä, oli se kumminkin nyt tullut lopettamaan kokonaan espanjalaisen vallan näiltä saarilta ikuisiksi ajoiksi tehokkaasti ja lopullisesti kilpailusta ja verikostosta huolimatta. Sillä melkein neljäsataa vuotta oli se pitänyt niitä hallussaan huolimatta alkuasukasten kapinoista ja portugalilaisten, saksalaisten ja englantilaisten yrityksistä saada ne haltuunsa joko voimakeinoin tahi viekkaan valtiotaidon avulla. Nyt oli se menettävä ne muutamien päivien kuluttua.