"Ah, olemme tapelleet ensimmäisestä valkoisten sinne-tulopäivästä alkaen. Viekkauksin ja petoksin ovat he pakottaneet muutamia sulttaanejamme tunnustamaan heidät herrakseen; ja nyt ovat he suurine teräslaivoineen ja tykkeineen hävittäneet kaupunkimme ja saaneet vanhat miehemme pelon valtaan. Mutta joukossamme on vielä monta, jotka ovat vannoneet profeetan parran nimessä tahtovansa olla vapaat, ja sellaisina haluamme joko elää tahi kuolla. Useat meistä ovat vannoneet tappavansa niin monta espanjalaista kuin suinkin ja kuolla taistelussa. He ovat todellakin onnellisemmassa asemassa kuin minä, jolla on yksityinen kosto suoritettavana ensin. Tiedätkö, tuan, että minäkin, vaikka olenkin päällikön poika ja olen ollut päällikkö itsekin, olen myöskin ollut valkoisten miesten vankina. Olen hikoillut katutyössä naisten ja lasten ivaillessa minua — minua — ja vahtien ja asestettujen sotilaitten seisoessa vieressä. Silloin, jos milloinkaan, teki mieleni kääntyä päin ja tappaa, tullakseni vain tapetuksi, ellen olisi halunnut kostaa miehelle, joka oli saattanut minut sinne. Senvuoksi odotin kärsivällisesti, söin vankien riisiä, taivutin pääni ja tottelin niin nöyrästi noita valkoisia miehiä, että he luulivat minun, Moro-merirosvon, kuten he minua nimittivät, tulleen jo niin lannistetuksi kuin nuorena viidakosta vangitun pukin. Kun olin siten saanut heidän valppautensa vähenemään, pakenin muutamalla kanootilla Borneoon englantilaisten turviin. Siellä menin laivaan ja olen sittemmin nähnyt monta maata, mutta en omaani, ja monta vierasta kansaa, mutta en heimoani. Nyt palaan vielä kerran, mutta ennenkuin matkustan kotiin ystävieni luo, on minun löydettävä tuo, joka kavalsi minut. Kysyit äsken, kuka hän on. Hän on eräs sukulaiseni ja entinen ystäväni. Yhdessä purjehtivat isämme ryöstämään Palawanin rannikoita, jonne he lopulta asettuivat asumaankin. Siellä me synnyimme ja kasvoimme luottaen toisiimme kuin rakkaat veljet. Sitten sattui tapaus, joka muutti hänet vihollisekseni. Rakastuin ja tyttö vanhempineen oli niin suostuvainen liittoon, että kaikki näytti käyvän hyvin. Mutta Muhamed, ystäväni, melkeinpä veljeni, Muhamed Kasim Tubay, rakasti tyttöä myöskin, vaikka en sitä silloin tiennyt. Hän meni salaisesti suuren espanjalaisen päällikön luo ilmiantaen minut muutaman milloinkaan suunnittelemattomankaan salaliiton johtajaksi, ja minut saatiin viekkaudella vangituksi. Silloin ystäväni huomasivat hänen petoksensa alkaen ahdistaa Muhamedia, jolloin hän pakeni, ja me olemme ajaneet häntä takaa paikasta paikkaan. Katsohan, tuan", ja hän veti kapean tikarin vyöstään, "takaa-ajo oli kerran niin hurja ja hän pakeni niin nopeasti, että tämä jäi hänen vuoteelleen, joka oli vielä kuuma hänen ruumiinsa lämmöstä. En saanut häntä silloin kiinni, mutta me tapaamme vielä toisemme jonakin päivänä. Olen säilyttänyt hänen tikarinsa tappaakseni hänet silloin. Siitä tulee mainio kosto, eikö tulekin?"
Miehen äänessä oli niin verenhimoinen sävy, että se täytti mieleni kauhulla. Tuo oli todellakin vihaa, sellaista, jollaisesta en milloinkaan ennen ollut tiennyt enkä olisi voinut kuvitellakaan.
Hän ymmärsi kai vaistomaisesti ajatukseni, koska hän sanoi hitaasti: "Valkoisten miesten veri on erilaista kuin ruskeitten. Et voi ymmärtää tunteitani, tuan, etkä käsittää, miten vihaan noita espanjalaisia, jotka ovat sortaneet meitä ryöstäen maamme omakseen, ja miten sammumaton kostonjanoni on tuota omaan heimooni kuuluvaa kavaltajaa kohtaan. Ja kumminkin, tuan, ilmaisevat sinunkin silmäsi joskus, että ne voivat sekä vihata että tappaa."
Hänen sanansa muistuivat mieleeni kerran kauan tämän jälkeen.
Hetken kuluttua jatkoi hän synkästi: "Viholliseni voi tuskin aavistaakaan minun olevan valkoisen miehen laivassa, ja senvuoksi ei hän nyt ehkä osaakaan paeta. Jos voin löytää ja tappaa hänet, eivät näiden pitkien vuosien odottaminen ja hakeminen merkitse mitään. Veri verestä! Tappaa — tappaa?- tappaa!"
Hänen äänensä kohosi ja hänen mielentilassaan tapahtui tuollainen nopea, heidän rodulleen ominainen muutos. Silmien välähdellessä ja käsien höltyessä lujasta otteestaan rattaasta mumisi hän itsekseen hurjia lauseita koraanista ja hyräili pätkiä vanhoista lauluista, joissa kerrottiin syttyneestä vihasta ja tyydytetystä kostosta. Tuollainen luonne on hirveä, tiesin sen kokemuksesta, sillä olin sen useammasti kuin kerran nähnyt johtavan murhiin.
Tiesin hänen pitävän minusta omalla omituisella tavallaan luottaen siihen, että olin hänen ystävänsä, mutta olin nähnyt heikäläisten kääntyvän lähimpiään ja rakkaimpiaan vastaan tappaen sokeasti, silloin kun tuollainen raivokohtaus oli saanut heidät valtaansa. Hänen ystävyytensä ei suojelisi minua nytkään, jos hän vaipuisi tuohon tilaan. Muistaen tuon pienen tikarin olisin nyt halunnut olla kaikkialla muualla, paitsi nykyisellä paikallani. Mutta ei mikään olisi ollut vaarallisempaa kuin osoittaa pelkoa ja koettaa paeta. Vahti nukkui, eikä siellä niin ollen ollut ketään, lukuunottamatta tähystäjää keulassa, jonka olisin voinut huutaa avukseni. Minun oli siis lannistettava hornanhenki hänessä yksinäni ja aivan heti.
Laskin käteni ruorirattaalle, katsoin Kasimia suoraan silmiin ja sanoin hitaasti: "Olet ohjannut laivan pois suunnastaan. Etkö milloinkaan voi oppia ohjaamaan?"
Hetkisen katsoi hän minuun vaitiollen, naurahtaen sitten. "Ah, ja minä kun olen opettanut sinut, tuan. Olin — ehkä nukuksissa", lisäsi hän sivellen kädellään silmiään. "Mutta nyt olen hereilläni ja tiedän velvollisuuteni." Hän vaikeni hetkeksi ja sanoi sitten: "Jos olisit paennut, tuan, olisin tappanut sinut ja sitten nuo röhkivät siat", hän viittasi kädellään nukkuviin miehiin. "Lopuksi olisin surmannut itseni enkä olisi milloinkaan voinut tyydyttää kostoani. Olet pelastanut minut siitä, tuan, ja minä kiitän sinua. Nyt on sinun herätettävä vahti, ja neuvoni on, että kutsut kapteeninkin kannelle. Noissa pilvissä tuolla on niin paljon tuulta, että työtä riittää meille kaikille, mikä onkin hyvä."
Hänen sanansa kaikuivat korvissani, sillä olin hyvin iloinen hänen mielensä muutoksesta, vaikka saimmekin työskennellä kovasti kolme seuraavaa tuntia. Emme ennättäneet muuta kuin reivata purjeet ja kiinnittää köydet keulassa, kun hurja vihuri syöksyi ylitsemme. Sitä seurasi pian toisia, ja jokainen mies sai työskennellä kaikin voimin Kasimin ollessa ruorissa koko ajan tarmokkaana, valppaana ja varuillaan, kuten hyvä merimies ainakin. Kaikki vaara hänen puoleltaan oli sillä hetkellä ohi.