Suurimmat maatilat, varsinaiset latifundiot, käsittivät prof.
Migulinin laskujen mukaan 17 milj. desjatinaa.
V. 1905 oli siis talonpoikain hallussa kaikkiaan maata
"jaetuita talonpoikaismaita" 139,000,000 desj.
yksityisomist. olevaa maata 25,000,000 "
Yhteensä 164,000,000 desj.
Jos siis pidämme mielessä että 80 %:lla Venäjän kansasta oli maata vain 164 milj. desjatinaa, kun sen sijaan suurtilalliset, "aateli", jotka olivat kansasta vaihtuvan pieni prosentti, vielä 1905 omistivat 53 milj. desjatinaa ja vielä sen, että 154 milj. desjatinaa valtion maata oli byrokraattisen valtion herrain, s.o. aatelin määrättävissä, niin saamme todellisen kuvan kauheista yhteiskunnallisista oloista. Tuotannollisesti olivat suurtilat etevämpiä, kuin talonpoikaisviljelmät, mutta yhteiskunnallisesti oli tämä järjestelmä onneton. Gawronsky mainitseekin, että maatalousväestöstä oli 10 % täydelleen omistamatonta luokkaa (tämä prosentti on kuitenkin pieni meidän oloihimme verrattuna) ja 60 % omisti sangen vähän maata. Nämä ryhmät olivat pahoitettuja vuokraamaan maata. Jälellä olevasta 30 %:sta oli vain 10 % täysin itsenäisiä hyvinvoipia talonpoikia, ja muut 20 % voivat vaivoin tulla toimeen omasta maastansa ja vuokrasivat mielellään lisää. Gawronsky antaa myöskin seuraavan hämmästyttävän bilanssin Venäjän talonpojan elämästä: "Jos oletamme, että venäläinen talonpoika tarvitsee inhimillisesti elääkseen kaiken kaikkiaan 424 kiloa viljaa (jolloin kaikki tarpeet ovat tähän luetut), niin 10 %:lla ei ollut edes 300 kiloa, 80 %:lla oli 300 kiloa mutta ei 424 kiloa ja vain 10 %:lla oli tuo vähin välttämätön määrä. Tämä merkitsi suuren kansan täydellistä fyysillistä rappeutumista. Lasten kuolevaisuus saavutti maalla kulttuurikansoilla kuulumattoman määrän 30-35 %. Ihmiset vanhenivat nopeasti, kuolivat aikaisin ja kun heikontunut organismi ei voinut taistella tauteja vastaan, raivosivat kylissä kaikenlaiset tarttuvat taudit — aasialainen rutto, koleera j.n.e."
Kun olot vielä vuosisadan vaihteessa olivat tällaiset, niin mitä sitten aikaisemmin. Muodollisen vapautuksen ohella oli hiljaista taloudellistakin talonpoikain vapautumista tapahtunut. Aateli oli vuodesta 1815 lukien menettänyt maastansa 50 %. Mutta kun olot kuitenkin jäivät noin surkealle kannalle, vaikutti tämä talonpoikain itsenäistyminen vain jännitystä kehittävästi ja vallankumouksellista mieltä herättävästi. Vallankumouspuuhia on Venäjällä ollutkin koko viime vuosisadan. Aluksi ne olivat vain pienemmän älymystö joukon yrityksiä, joihin kansanjoukot eivät tietoisesti ottaneet osaa. Sellainen yritys oli dekabristien kuuluisa yritys. Vallankumous ei saanut voimaa hajallaan asuvista talonpojista. Mutta toiseksi muuttui asia, kun Venäjälle syntyi teollisuus ja vielä sellainen teollisuus, kuin sinne syntyi. Venäläinen teollisuus ei kehittynyt nim. elimellisesti pien- ja suurliikkeiden kilpailuksi, vaan se synnytettiin puolittain valtion toimesta ja sen suurin avustuksin sekä suoraa päätä jättiläismuodoissa. Venäjän teollisuus on alusta pitäen ollut suurteollisuutta: koko suuren valtakunnan aluetta hallitsevia syndikaatteja. Ja sitä on valtio elättänyt ja paisuttanut tekohengityksellä, korkeilla suojelustulleilla. Gawronsky kuvailee venäläistä teollisuutta näin: "Venäläinen teollisuus otti jo ensimmäisillä askeleillaan — — — suunnattomia voittoja siten, että se käytti hyväkseen valtion apua, erikoisoikeuksien, valtion avustusmaksujen ja valtion tilausten muodossa ja samalla riisti työläisiään rajattomasti. Se suojasi itsensä kaikkea ulkomaista kilpailua vastaan korkealla suojelustullien muurilla. Sen ei tarvinnut sen vuoksi parantaa tuotantotapojaankaan. Kun teollisuudella oli niin mahtava suosija, kuin venäläinen valtiomahti, joka vainosi ja hävitti kaikkia työväenjärjestöjä järjestelmällisesti ja vastusti niitä osittain aseellisellakin vallalla, niin voi se luoda työväelle sellaiset elämänehdot, jollaisia ei ollut tavattavissa minkään kulttuurikansan keskuudessa." Joskin Gawronsky ehkä liioitteleekin, on kuvaus kuitenkin pääasiassa oikea. Mutta samalla teollisuus myöskin takoi vallankumouksen edellytyksiin viimeisen renkaan: joukkoliikkeisiin ja kuriin tottuneen proletariaatin etujoukon sekä joukon, joka selvitti ja levitti Venäjällä sosialidemokratian aatteita sekä järjesti varsinaisen työväenliikkeen.
Jo aikaisemmin viime vuosisadan jälkipuoliskolla oli Venäjällä syntynyt vallankumouksellisia seuroja ja liittoja. Mutta niillä oli usein puhtaasti terroristinen ja anarkistinen luonne ja taktiikka.
Vasta v. 1896 perustivat Plehanow ja Axelrod Minskissä sosialidemokraattisen puolueen. Marxilaisuus levisi Venäjälle nopeasti. Entinen vallankumouksellinen salaseura Narodnaja Wolja järjestäytyi sen sijaan sosialivallankumoukselliseksi puolueeksi. Aluksi oli jälkimmäinen taktiikassaan radikaalimpi. Sosialidemokraatit hylkäsivät yksityiset terroriteot hyödyttöminä ja ryhtyivät kasvattamaan "luokkavoimaa". Erikoisesti Lenin on ollut mukana tätä taktiikan muutosta aikaansaamassa. Hänen vanhempi veljensä Aleksanteri kuului vielä Narodnaja Woljaan ja oli m.m. järjestämässä murhayritystä Aleksanteri III vastaan Newskin Prospektilla 13.III.1887. Yritys paljastettiin ja m.m. Leninin veli hirtettiin 20.IV.1887. Lenin (Vladimir Iljitsch Uljanoff, kansakoulutarkastajan poika Simbirskistä, synt. 10.IV 1870) oli vielä koulupoika kun tämä tapahtui. Hän opiskeli sittemmin Kasanin yliopistossa, suoritti lainopillisen tutkinnon, tuli Pietariin, missä alkoi järjestää ja agiteerata työläisjoukkoja, vangittiin ja karkoitettiin Siperiaan. Vuosisadanvaihteessa pääsi hän ulkomaille, johtaen täältä käsin sosialistista liikettä Venäjällä.
Mutta sosialidemokraattisessakin puolueessa syntyi pian erimielisyyttä periaate- ja taktiikka-kysymyksissä. Syntyi revisionismiin kallistuva siipi ja äärimmäisen jyrkkä siipi. Jälkimmäisen johtajana oli juuri Lenin. Lontoon kongressissa v. 1903 pääsivät jälkimmäiset enemmistöön ja ovat siitä lähtien nimittäneet itseänsä "enemmistöläisiksi", bolshevikeiksi. Toiset taas nimittivät itseään "vähemmistöläisiksi", menshevikeiksi. Nämä nimitykset eivät siis ole missään suoranaisessa yhteydessä ohjelman kanssa. Bolshevikien ohjelma kehittyi ja kiteytyi sitten sellaiseksi, kuin edellä on esitetty.
Jo 1905 vuoden vallankumouksessa esiintyivät bolshevikit. Leninkin kiiruhti Venäjälle, vaikka ei uskaltanutkaan esiintyä julkisesti. Trotski toimi tällöin Venäjällä, oli Pietarin ensimmäisen työmiesneuvoston puheenjohtaja. Hän ei tällöin ollut vielä virallisesti liittynyt bolshevikeihin. Pietarissa ja Moskovassa yritettiin jo tällöin ottaa valta neuvostojen käsiin, mutta se epäonnistui. Pietarin neuvosto vangittiin, m.m. Trotski joutui Siperiaan. Lenin pakeni Suomeen. Myöskin Trotski oleskeli myöhemmin Suomessa. Meikäläiset aktivistit auttoivat näitä vallankumouksellisia myyräntyössänsä. Smirnoff kertoo, että Lenin Suomessa ollessaan kirjoitti lentokirjasen vapaamielistä puoluetta, kadetteja vastaan ja että tämän lentokirjasen kirjoittivat puhtaaksi Mechelinin laillisessa senaatissa lainkuuliaiset konekirjoittajat. Vielä kertoo hän, että Lenin opetteli nopeaan ruotsinkielen, saadakseen valtiollisia tietoja Hbl:sta. Väittääpä hän, että Trotskikin sai "lainata" pakoansa varten passin eräältä suomalaiselta aktivistilta.
Tuli sitten maailmansota. Nyt laskivat bolshevikit maailmanvallankumouksen ajan tulleen. Alkupuoli sota-aikaa ei tosin siihen viitannut. Kävi aivan päinvastoin, kuin mitä bolshevistisen taktiikan kehittäjä Saksassa Anton Pannekook (Pannekoek, saksalaiset kirjoittavat nähtävästi -kook, muualla: -koek) oli väittänyt; kun hän väitellessään Kautskya vastaan "Leipziger Volkzeitung'issa" 1912 selitti, että proletariaatti ei sodan syttyessä ole peräytyvä kansalliseen kiihkoon, vaan nouseva vallankumoukseen ja että proletariaatille olisi helppoa, kerran valtaan tultuaan, luoda 48 tunnissa valmis koneisto julkisten asiain hoitoa ja johtoa varten. Mutta jota kauemmin sota kesti ja jota pahempaan pulaan porvarilliset yhteiskunnat ajautuivat, sitä selvemmältä alkoi bolshevikien mielestä näyttää yleismaailmallisen vallankumouksen tulo.