Vastaavat luvut olivat syyskuun keskipaikoilla 1919: leipä 50 ruplaa, voi 360 ruplaa, sokeri 230 ruplaa.
Jo vuoden 1919 alussa oli leivän hinta 500 kertaa korkeampi kuin rauhan aikana, mutta sen jälkeen ovat vapaiden markkinoiden hinnat huimaavasti kohonneet eikä ole ollenkaan tavatonta, että leivästä maksetaan 50 jopa 60 ruplaa naulalta ja enemmänkin.
On tehty useampia laskelmia elintason kallistumisesta. Petarissa esim. sen todettiin olevan 200-kertaisen rauhanaikaiseen verrattuna. On itsestään selvää, että hintojen kohotessa näin suunnattomasti täytyy palkkojen todellisen arvon laskeutua. Ja todellisuudessa onkin Petarissa päiväpalkkalaisen rahapalkka noussut vain 20-kertaiseksi. Moskovan kuvemementissa oli tavallisen kutomotyöläisen palkka 50 ja kutojan 25 kertaa korkeampi kuin ennen sotaa, Orjehowo-Lugan alueella 25-à 30-kertainen. Ihmekö sitten, että työväestö ei jaksa hankkia itselleen tarpeeksi ruokatarpeita.
Työläisten menoista tehdyt laskelmat ovat osoittaneet tämän seikan aivan selvästi ja eittämättömästi.
Moskovan asukkaat käyttivät ennen sotaa päivässä keskimäärin 1.75-naulaa leipää, 1916 korkeintaan 1.2, 1918 1.25 ja vuoden 1919 alussa sai työläinen jopa vain 0.92 ja virkailija 1.01 naulaa.
Vielä vähäisempi on muiden elintarpeiden käytäntö. Kun ennen sotaa perunain kulutus teki keskimäärin 3 1/2 naulaa päivässä, oli se 1919 työläiselle 0.90, virkailijalle 0.85 naulaa päivässä. Lihankäyttö laski 1/2 naulasta 0.115 naulaan työläiselle ja 0.154 naulaan virkailijalle.
Venäjällä oletetaan, että kevyessä työssä tarvitsee työläinen, riippuen ruumiin koosta, 2,102-2,631, raskaassa taas 2,472-3,094 kaloriaa vastaavan määrän erilaisia ravintoaineita. Todellisuudessa sai Pietarissa työläinen 1,839:ää ja Moskovassa 1,970:ta kaloriaa vastaavan määrän elintarpeita, s.t.s. ei edes niin suurta määrää, minkä joutilas ihminen tarvitsee terveytensä säilyttämiseksi.
Seurauksena on luonnollisesti ennenaikainen voimien väheneminen, työkyvyn heikkeneminen, mikä on suorassa suhteessa ravinnon saantiin, ja tautien leveneminen, jota tuskin voidaan estää katsoen yleiseen verenvähyyteen.
Yhtä ikäviä ovat tämän kurjuuden seuraukset henkisellä ja yhteiskunnallisella alalla. Työläisten on suorastaan pakko hankkia itselleen lisätuloja ja niihin tarjoaa keinottelu tilaisuuden. Useammin kuin muilla on työläisillä tilaisuus matkustaa maaseudulle hankkimaan ruokatavaroita. Osan mäistä he myövät saadakseen lisäansiota. Nämä tulolähteet eivät kuitenkaan, kuten tutkimuksista on ilmennyt, ole kovinkaan suurena tekijänä työläisten tuloarviossa. Noin 10 % tuloista johtunee senkaltaisista lisäansioista. Pikemminkin tekee työläinen kaiken voitavansa kyetäkseen elämään päivästä toiseen. Mutta mikään ei auta, työläisen täytyy nähdä nälkää tämän sanan täydessä kammottavassa merkityksessä.
Koko tilanteen vaikeus selviää täydellisesti siitä seikasta, että kansankomissarioidenneuvosto voi tyydyttää vain mitättömän pienen osan viljan tarpeesta. Niinpä jaettiin korteilla: heinä-syyskuussa 1917 0.689 naulaa päivää kohti, mikä teki 54,2 % kulutuksesta, loka-joulukuussa 0.54 naulaa päivässä (43 %), tammi-maaliskuussa 1918 0.25 naulaa (22%), huhti-kesäkuussa 0.28 ja heinä-syyskuussa vain 0.11 naulaa.