Akkuna oli auki. Ulkona näytti olevan kaunis syksyinen päivä, lehdet hiukan kellastuneita. Kolme neljä petäjää törrötti akkunani edessä. Linnut tirskuivat tiu, tiu — — —. Kuului lasten ääniä, säestyksenään kaupungin kohina. Juna pauhahti ohi. Kuuluipa kanan kotkotus — ja ajatukseni kiitivät kotimökille. Muistin yht'äkkiä salaperäisen kirjoituksen, jota olin kiihkeästi tutkinut pari kuukautta. Näin silmieni edessä hyvin selvästi kaikki sen merkit ja kuviot. Mutta mielikuvaan liittyi pieni vastenmielisyyden tunne, niinkuin pakkomielikuvan palatessa tajuntaan. Kanat toruvat jossain läheisyydessä niin mahdottomasti ja linnut ääntelevät kilvan. Aurinko paistaa iloisesti.
Sitte minut vietiin leikkaussaliin, missä vesijohdot pihisivät, ilma oli täynnä eetterihöyryjä ja hoitajattaret häärivät sanattomina, tärkeän näköisinä, professorin istuessa selin, kädet sublimaattiliuoksessa, ja antaessa käskyjä.
Makasin leikkauspöydällä. Hengitettyäni annoksen etteriä, olin sanovinani:
— Sydän lyö jumalattomasti, tunnetteko?
Tunsin siteen kiristyvän reisieni yli. Ranteeni otettiin ylös ja kummallakin puolella oli pitelijä, joka tunnusti valtimoa. Eetterituppu otettiin pois.
— Ei riitä vielä, olin sanovinani. Ja heti sen jälkeen kuulin jonkun toisen lausuvan samat sanat.
Olen sitä mieltä, että tämä oli telepaattinen ilmiö. Todellisuudessa minä en sanonut mitään. Mutta minä sain raportin näiden sanojen lausujan ajatuksista ennenkuin kuulin ne.
Tyttö, joka hoiteli päätäni, pyyhki hellästi hiuksia syrjään ja hänen käsistään tuntui virtaavan rakkautta ja osanottoa. Sen vuoksi tuntui hyvältä ja somalta nukkua siihen hänen käsiinsä. Tunsin vielä, että jollei hän nyt kohta ota eetterituppua pois, niin tukehdun — hänen täytyy nyt ottaa, pian, pian. Silloin hän sen ottikin pois. (Tässäkin voisi olla telepatiaa.) Tunsin vielä kun pääni laskettiin alas muun ruumiin tasalle — mutta sitte sammui tajunta.
Alitajuinen tunnelma — en tiedä, käytänkö oikeata nimitystä, mutta toivon, että ymmärretään, mitä tarkoitan — oli tähän saakka ollut pusertava, ihmeellinen. Oli kuin jotain rautaista ja järkähtämätöntä olisi tapahtunut. Vesijohtojen pihinä paisui vähitellen valtavaksi kohinaksi ja sydämen lyönnit tuntuivat hirmuisina iskuina. Siinä oli jotain suurta ja kamalaa. Jokainen läsnäolijain liike ikäänkuin kohisi ilmassa pääni ympärillä.
Rohkenen keskeyttää tässä kuvaukseni ja tehdä lyhyen huomautuksen. Olen käsittänyt sielullisen tilani tänä hetkenä niin, että hermot ja aistit, yleensä koko sielun tiedotuskoneiston vastaanottava puoli, niin tunnetut kuin tuntemattomatkin aistit, oli niin äärimmilleen herkistynyt tässä epänormaalisessa tilassa, että kaikki ulkomaailman vaikutukset tuntuivat piinallisen voimakkailta, että yksin oman ruumiinkin elintoimintojen melu kidutti sielua. Se oli samaa kuin jos me yht'äkkiä tavallisissa oloissamme alkaisimme kuulla, nähdä, haistaa, maistaa ja tuntea tuntohermoillamme tuhat kertaa voimakkaammin kuin ennen. Mutta samalla täytyi tässä tilassani myöskin sellaisten sielunkykyjen, joiden toimintaa emme tavallisessa elämässä ollenkaan tunne, olla heränneitä ja herkistyneitä. Sen osoittavat jo osittain edellämainitut telepaattiset ilmiöt, mutta vielä selvemmin seuraavat tapahtumat.