— Mutta siellähän itkee lapsi, lähde sinne, sanoi hän itselleen. Ja hän lähtikin.
Myöhemmin hän nousi kuutiomajaan ja katseli kauan lounaaseen, sinnepäin mihin hänen elämänsä oli mennyt.
Ja hän tointui hiljalleen. Hän tarttui peräsimeen ja taisteli näennäisesti entiseen tapaan. Mutta poissa oli entinen luomisen riemu, entinen luottamus ja reippaus. Illat ja yöt olivat kaihoa täynnä — ja hän muuttikin suuren osan niistä työajaksi.
Hän vanheni nopeasti, hän tunsi sen.
Päästiin onnellisesti siihen vuoden aikaan, jota ennen sanottiin lämpimäksi. Mutta millainen se oli? — Muutama tilkku maasta paljastui, joki alkoi pyörittää paria voima-asemaa — siinä kaikki. Satoi melkein alituisesti lumiräntää, puhalsivat viluttavat tuulet ja jäätikköilvekset karjuivat lähellä kuin varmaa saalistaan odottaen.
Tarja oli jäänyt. Hän oli saanut sellaisen päähänpiston. Hän, joka ensimmäisenä ajoi ja saarnasi Ekvatoriaan siirtymistä!
Hän ponnisteli nyt Urjan rinnalla. Hänen pienessä vanhassa toiskätisessä käkkyräisessä ruumiissaan oli ihmeteltävää sitkeyttä ja aivoissa asusti äly, jota moni saattoi vielä kadehtia. He liittyivät toisiinsa kummallisilla siteillä — he kaksi vanhaa kuivalle jäänyttä kapakalaa, niinkuin Urja tapasi sanoa. He turvasivat toisiinsa. Tarja nuortui ja Urja vanheni. He eivät paljoa puhuneet, mutta he ymmärsivät toisiansa hiljaisesti, heillä oli helpompaa toistensa seurassa.
Tarja tuli eräinä merkillisinä hetkinä hiljaisen puheliaaksi, lämpimäksi, herkäksi, melkeinpä kyynelherkäksi. Hän kertoi avomielisesti elämäntarinansa — siinä oli paljon suuria tapahtumia, jotka kerrottiin aivan yksinkertaisesti. Siellä liikkui kymmeniä varjokuvia, hänen kuvauksissaan, menneitä urhoja, hänen äitinsä ja joku muu nainen, jonka merkityksen Tarjalle Urja arvasi vain siitä vivahduksesta, millä tämän naisen nimi lausuttiin. Urja kuunteli ja piteli käsissään varovaisesti ja hienotunteisesti Tarjan muistelmien kultaista kudosta. Jos hän joskus liikahdutti sitä varomattomasti, ajattelemattomasti, sulkeutui muistelojen lipas heti ja Urja näki Tarjan katuvan, että oli ollut lapsellinen. Hän murjotti päiväkausia, olematta kuitenkaan millään tavalla Urjalle paha. Mutta jonkun ajan kuluttua muutti sisäinen pakko Tarjan taasen lapseksi.
Olihan Urjalla muitakin auttajia, miesten parhaita, rautaisia, tarmokkaita. Ja sinä surullisena "lämpimänä vuodenaikana" tehtiin kaikki, mikä tehtävissä oli ensi talven varalle.
Pääasia oli nyt jo metsästys.