Urja kulki itsekin jäätiköllä, oppiakseen tuntemaan tämän taistelun tärkeimmän rintaman. Hänessä oli vielä voimaa! Joskus hän tunsi lihaksistaan ja aivoistaan lähtevän entisen tehon. Se riemastutti häntä. Ehkäpä hän ei sittekään ole menettänyt Turjaa ja elämäänsä. Kentiespä hän pystyy taistelemaan täällä siksi kuin Turja saapuu, ja he menevät etelään, hän nuortuu, pyöristyy ja lihoo, hän synnyttää Turjalle lapsen ja he ovat onnellisia.
— — — Eipä tässä niin vain antauduta! Älkää uskoko sitä, te Avaruuden vallat! Hän kaatoi ilveksiä, hän kiskoi miehiä railoista, hän laski leikkiä heille ja antoi heitä silloin tällöin korvillekin jos he tulistuttivat häntä liian suorasukaisilla puheillaan hänen salaisista sisimmistä ajatuksistaan ja aistien värähtelyistään. Sanalla sanoen: hän kehittyi jäätiköllä miesten seurassa ravakammaksi, rotevammaksi ja miesmäisemmäksi kuin hän oli ollut milloinkaan. Hän pelkäsi menettävänsä entisen herkkyytensä ja naisellisuutensa. Se olisi tappio, suuri tappio, sillä Turja ei pidä karkeasyisistä miesmäisistä naisista. Älykkäistä, reippaista, kiinteistä, lujista ja täyteläisistä hän pitää, mutta ei karkeista.
Urja pani toimeen Turjan aatteen: käänsi tuulivoima-asemien rakenteen ja kehitti sitä edelleen sekä valmistutti niitä sitte useita. Niihin olisi pääasiassa turvauduttava ensi talvena, sillä vanhoista voima-asemista ei saatu paljoa energiaa varastoon.
Kaikki maan äärillä olevat asunnot hyljättiin ja kansa kokoontui mahdollisimman mukavasti keskukseen. Rakennettiin lujia korkeita aitoja pohjoisesta etelään — niiden länsipuolelle ajateltiin itämyrskyjen aikana muodostuvan valtavia lumisolia, joita myöten voitaisiin kulkea — aivan kuten aina oli muodostunut asumusten länsipuolelle.
Yhä vielä nakutti energomittari Kapitolion katolla, yhä painui sen piirtämä käyrä suurin piirtein alaspäin, yhä vielä vongahti radiosäde sieltä iltasin tuhat mittaa korkealle. — — — Urja jäi usein, niinkuin ennen Turja, tarkastamaan kiikarilla Avaruutta. Siellä ojenteli lonkeroitaan ja pudisteli harjaansa Avaruuden Hirviö. Urja saattoi jo selvästi havaita sitä kiertäviä aurinkoja, sen verhoon takertuneita kiinteitä massoja. Hän havaitsi sen tomuvaipassa omituisia pyörteitä, jotka kiitivät poispäin, kaikesta päättäen tavattomalla nopeudella.
Päivä päivältä näytti hirviö kasvavan — se johtui siitä, että aurinkokunta kiiti sitä kohti nopeudella, joka oli monta kertaa suurempi kuin sen tavallinen nopeus. Urja näki tässä massahirviössä liikettä, vilskettä, valoa, tummia kohtia, purkauksia, protuberansseja, pilviä, lonkeroita. Hän oli toisinaan kuulevinaan ikäänkuin suunnatonta kaukaista jyminää ja pauhua. Hän tiesi sen kuuloharhaksi — omat aivonsa hänelle jymisivät ja pauhasivat.
— Jokohan Turja nyt tuntee aurinkokuntamme ja tähtemme kohtalon — —?
Alkoivat myrskyt.
Urja huomasi, että ne olivat osittain muuttaneet luonnetta. Pyörremyrskyjen ohella liikkui valtavia vyörymyrskyjä, jotka velloivat ilmakehää ylös ja alas. Tämä oli aivan uusi merkillinen piirre jäätikköjen luonteessa. Se oudostutti Urjaa. Tuntui kuin olisi siinä jotain vierasta, jotain salaperäistä, pelottavaa. Mikä mahtoi olla tällaiseen ilmiöön syynä? — Hän mietti ja mietti sillä aikaa kuin ensimmäiset vyörymyrskyt lakaisivat Borealiaa. Hänestä alkoi tuntua, että Avaruuden Hirviön voimat vyöryivät näissä uudenlaatuisissa myrskyissä. Oliko se kuvittelua, vai totta — sitä hän ei varmaan pystynyt ratkaisemaan. Mutta hän alkoi uskoa olettamukseensa.
— Aurinkokunta vaeltaa jo Avaruuden Hirviön tiheimmissä tomujoukoissa, sen uloimmassa ilmakehässä. Ilmakehien hankaus synnyttää vyöryt maan ilmakehässä. Siinä hänen selityksensä. Ja kun ei muuta ollut saatavana, uskoi hän siihen.