— Olemme siis kuoleman esikartanoissa, mietti Urja. Astummeko sisään vai sivuutammeko sen viimeisen Suuren Portin? — — — Kuka tietää, kuka tietää. Kiire on, kiire on. Kuolema vetää meitä syliinsä tavattomalla nopeudella. — — — Mitä tekee Turja ja veljemme ja sisaremme, jotka katosivat jäätikölle? Mitä teemme me, jotka jäimme tänne? — Me emme voi tehdä yhtään mitään. Me otamme vastaan mitä Avaruuden vallat säätävät.
Myrskyn raivo suorastaan huumasi. Se turrutti aistit, se jäykistytti ja puudutti. Se sai aikaan väsymyksen ja ellottavan tunteen, se kuvotutti.
Oli enää vain muutamia taistelijoita, jotka uhmasivat myrskyä, useimmat piilottautuivat asuntoihinsa. Ei pelosta — sen tiesi Urja — vaan puutumuksesta, väsymyksestä. Elimistö ei jaksanut enää toimia ripeästi tällaisessa luonnossa kurjalla ravinnolla. Lihakset lahoivat, hermot kuivettuivat ja iho kävi harmaaksi ja kurttuiseksi. Sellaisessa ruumiissa ei enää asustanut reima taisteluhalu. Silmät tylsän näköisinä, kuulematta, näkemättä istuivat monet asuntonsa nurkassa — ja kuolivat sinne.
Urja oli vielä voimissaan ja lähti myrskyyn. Hän tahtoi tehdä kierroksensa, niinkuin Turjakin.
Paljonko hänellä oli sitte kierrettävänä?
Muutama tuulivoima-asema — useimmat niistäkin olivat nimittäin jo vyörymyrskyt särkeneet — ja sairaalat. Siinä kaikki!
Hän aikoi kuitenkin käydä muutamissa asunnoissakin.
Ne muutamat tuulivoima-asemat olivat käynnissä. Siellä aherteli Tarja.
Siellä tapasi vielä muutamia reippaita miehiä.
— Vielä pyörii, huusi Urja eräälle nuorelle miehelle, joka ystävällisesti muhoillen katseli häntä voima-aseman ovella.
— Terve uljas päällikkömme! Pyöriipä vain. Ja miksi ei pyörisi? Onhan hyvä luiku. Se pyörii, mitä Urja tahtoo pyörittää, vaikka se olisi sitte miehen pää. Ja nuori mies nauroi reippaasti ja tuttavallisesti.