Ja Borealian kansa ryhtyi täyttämään viimeistä velvollisuuttansa. Tunnettiin, että tulee Kaiken Loppu. Ei kulutettu aivoja kuvittelemalla mitään onnellisia sattumia. Tulkoon jos tulee — vielä uusi elämä. Mutta on rehellisintä tietää, että sattumiin ei ole luottamista. Ja tähän viimeiseen taisteluun astuttiin kuin kuolemaan vihityt. — Kokoonnuttiin ryhmiin kerran pari, muisteltiin menneitä aikoja, Vanhaa Borealiaa, iloista lapsuutta, verevätä nuoruutta, monia seikkailuja ja kamppailuja. Kuuman myllertävän ilmakehän alla, maapalloa kiertävän Ekvatorian vuoristoissa sinne tänne kasematteihin kokoontuneina Borealian jäsenet, nuo pohjoismaalaiset, lumen, jään ja pakkasen kasvatit, tyynesti puhellen irroittelivat juuriansa elämästä. Ei valitettu, ei hiivistelty — vaikka maasta irroittuvasta puusta kihoavan mahlan tavoin esiin pulpahtavat muistot hiukaisivatkin mieltä. Turja ja Karma, kumpikin omalla puolellansa maapalloa, olivat mukana näissä erojuhlissa elämälle.
Niissä laulettiin hiljaa kansan pyhimmät mystillisimmät laulut, joissa sykkäilivät Avaruuden ihmeelliset lohduttavat äänet ja tuhansien miespolvien syvimmät kokemukset. Niiden sanat ja sävel olivat yksinkertaisia, niinkuin syvin salaisuus, mutta niissä värähteli kosmillinen tuntu, kuin olisi tämä tähti laulanut joutsenlaulunsa toisille tähdille. Ja sitte joku vanha mies puhui Elämänuskosta, Borealian kansan pyhimmästä aarteesta, johon kosketeltiin sanoin vain suurimpina hetkinä kun mielissä värähteli kaikkeuden soitto.
Lopuksi kaikki istuivat ääneti tuokion, kuin olisivat he jotain kuunnelleet syvän, väkevän ja pyhän tunnelman vallassa.
Tämän tunnelman vallassa taisteli Borealian kansa viimeisen taistelunsa.
Ja se taisteli sen yksin.
Ekvatorian kansa eli viimeiset päivät täydellisessä houreessa. Raskas ilmakehä ja sen myrkkykaasut, meteorit ja myrskyt olivat kiduttaneet tuon karaistumattoman kansan jo äärimmilleen. Ja kun nyt tuli vielä tämä tärisyttävä tieto, niin laukesivat kansan hermot lopullisesti. Merkilliset joukkosairaudet raivosivat sen keskuudessa. Suuret joukot kiemurtelivat maassa ja mumisivat käsittämättömiä rukoussanoja. Toiset raatelivat itseänsä, viileskellen ruumistaan ja maaten kedolla. Kolmannet hukuttivat itsensä täydellisesti mielipuolina. Neljännet kuolivat myrkkykaasuista. Viidennet istuivat tai makasivat paikoillaan, kunnes kuolivat.
Kun Borealian kansa lähti siirtymään maapallon toiselle puolelle, missä
Karman joukot olivat valmistaneet asumuksia ja kasematteja — sillä
yhteentörmäyksen piti Turjan laskujen mukaan tapahtua siten, että
Karman puoli maapalloa olisi poispäin Polyhymniasta — niin saatiin
Ekvatorian kansasta mukaan vain mitätön joukko.
— — — Ja kun uusilla asuinpaikoilla levisi huhu, että Borealian kansa aikoisi salaa paeta laivoilla johonkin tuntemattomaan saareen, jossa voisi säilyä tuholta, mutta jättää Ekvatorian kansan tänne kuolemaan, niin hyökkäsivät mielettömät joukot pahaa aavistamattomien Borealian miesten ja naisten kimppuun ja silpoivat muutamia heistä. Sen tehtyään yrittivät he hävittää kaikki valmiina olevat varusteet. — Syntyi taisteluja ja Borealian miesten täytyi masentaa joukot radioputkillansa.
Hädässänsä uskoi Ekvatorian kansa mitä kummallisimpiin kertomuksiin, huhuihin ja kuvitteluihin. Se näki näkyjä, odotti pelastajaa Avaruudesta ja luotti siihen, että yhteentörmäystä ei tapahdu. Eräät taasen olivat masmasta villiytyneitä ja irstailivat loppuun saakka.
Borealian kansa rakensi tulenkestäviä jäähdytettäviä kasematteja, tulenkestäviä pukuja ja happikoneita. Se varusti ravintoa tulenkestäviin säiliöihin eri paikkoihin suuret määrät. Se kutoi vuoristoon tiedotuskoneisto-verkon, rakensi teitä ja vetureita nopeimpien siirtymisien varalta. Se käytti vielä kerran viimeisetkin voimansa työhön. — — —