Eros oli jo aikoja sitten sivuuttanut perihelionsa ja lähestyi nopeasti Polyhymniaa, joka hitaasti siirtyi ekliptikan tasossa Eroksen rataa kohti.
V luku. Kaiken Loppu.
"Ihmiset astuvat Helin tietä."
Edda.
"Yksin on kuoltava kunkin"
Eino Leino.
Avalo-kotka istui ikivanhan puun latvassa korkealla vuorella. Se oli raihnainen ja kuolema lähestyi. Se oli syntynyt kaukana pohjoisessa toistasataa ajastaikaa sitte kauniin kalarikkaan merenlahden rannalla. Sen pesään pilviähipovassa korkeudessa näkyi pohjoisesta lumitunturi. Emä sille kiidätti milloin meren kaloja, milloin metsän pieniä eläimiä, joiden sisälmykset ja liha olivat mehukasta ravintoa.
Siellä se vietti lapsuutensa, nuoruutensa ja miehuutensa päivät meren tuolla puolella merenrantavuorilla, joilla suolaiset merenvihurit puhaltelivat ja jonne aurinkoisina päivinä näkyi mahtava kimalteleva ulappa. Jää läheni pohjoisesta, mutta Avalo-kotka ei sitä peljännyt. Lämpiminä vuodenaikoina se ulotti pyyntiretkensä päinvastoin jäätikön reunalle, sillä jäällä liikkuva ilveksenpenikka näkyi tällöin kotkan silmään huimaavimpaankin korkeuteen.
Mutta sitte alkoi surma liikkua siellä eläinten keskuudessa. Metsästä loppui riista, merestä väheni kalat. Avalo-kotka muutti etelään. Täällä sai jonkun aikaa sitte vielä vaivoin ateriansa. Mutta viime vuosina on täälläkin metsä tyhjentynyt. Se on täynnä haisevia haaskoja ja vaalenevia luita. Avalo-kotkan on täytynyt hyljätä ylväät periaatteensa ja syödä itsestäänkuollutta lihaa, jota se höysti vaivoin tavoittamallaan meren kalalla.
Mutta nyt se oli nähnyt kauan nälkää. Monta kertaa se oli odottanut kuolemaa, oli tuntenut tuskaa ja taintunut — mutta oli kuitenkin vielä herännyt. Raihnainen se oli — ainoastaan katse oli tarkka ja kantoi kauas niinkuin nuoruudessa.