Avalo-kotkan ympärillä pimeni, musta möhkäle peitti taivaan kuin olisi sinne laskeutunut suuri musta katto, meren vedet alkoivat koko näköpiirissä kuohua ja kohota, ilma alkoi ulvoa ja ikivanha puu kumarrella. Ei yhtä ainoata elävää olentoa keksinyt kotkansilmä pimenevässä maailmassa, ei maanpinnalla eikä avaruudessa. Oliko hän, vanha Avalo-kotka, jäänyt yksin viimeiseksi eloon tämän tuomitun tähden pinnalle?
Myllertävät ja kohoavat vedet nakkasivat pari ihmisruumista vuoren rinteelle. Mutta kotka ei uskaltanut levittää sulkasatoisia siipiänsä ja irroittaa kynsiänsä ikivanhan puun oksasta laskeutuakseen tyydyttämään ihmislihalla kaivertavaa nälkäänsä. Se tuuditteli edelleen kumartelevan puun oksalla, silmäili etäisyyksiä ja mietiskeli vanhuksenmietteitänsä.
Idästä alkoi näkyä kuin tulen heijastusta ja kiehuvat vedet, vesipatsaat ja kurimukset kiiltelivät ja välkähtelivät tässä heijastuksessa. Vedet nousevat yhä ja myrsky kiihtyy. Avalo-kotkan on pian lähdettävä tästä paikasta ja etsittävä joku suojaisempi paikka. Mutta se ei jaksa lentää, ellei saa syödäksensä. Ja niin se lopultakin ryöpsähtää alas, onnistuu pääsemään maahan ruumiiden luo, nokkasee niiltä silmät, istuu hetken toisen rinnan päällä ja yrittää jälleen lentoon. Epätoivoisin ponnistuksin pääsee se jälleen ikivanhan puun latvaan, valitsee itsellensä suunnan ja hyppää siivillensä. Mutta silloin myrsky tempaa sen valtoihinsa, kiidättää sitä ulvovassa ilmakehässä, kuohuvien vesien poikki, kunnes se saa myrkkykaasua sisäänsä, menettää tajuntansa ja alkaa pudota. — — —
Turja palasi viimeisestä neuvottelusta Karman kasematista. Jo eilen näkyi Polyhymnia suunnattomana möhkäleenä taivaalla, pimentäen päivän. Vuoksiaallot myllersivät ja maa tärähteli ja huojui avaruudessa. Koko yön oli ilmakehä vavissut ja leimahdellut. Nyt sanoivat miehet toisilleen jäähyväiset Karman kasematissa ja lähtivät kukin paikallensa. Heidän erotessaan syttyi pimeässä idässä punerrus ja maata vapisutti suunnaton isku. Vuoria vaipui ja vedet syöksyivät tuhannen mittaa korkealle pitkin rinteitä. Polyhymnian kuu putosi tällöin itäiselle pallonpuoliskolle. Kasemattien alla oli alku-vuorta. Ne seisoivat vielä paikoillaan.
Kun Turja kiiruhti hämärässä kasematillensa, putosi hänen jalkoihinsa myrskyävästä ilmakehästä kuolleena Avalo-kotka. Turja katseli vanhaa ilman valtiasta ihmetellen, sillä myrkkykaasut olivat tappaneet ilman- ja metsäneläimet sukupuuttoon. Ja hänen mieleensä muistui kansansa vanhan laulun sanat: "Kaiken Loppu tulee ja Elo päättyy niinkuin kotka putoaa lennostansa." Oli myöskin vanha Borealian kansan tarina, jonka mukaan kotka toisi sanan silloin kun tätä kansaa uhkaa tuho.
Turjan valaistu kasematti näkyi idän punahehkuista taivasta vasten. Kun Turja tuli lähemmäksi, näki hän miehen ja naisen taistelevan siellä sisällä. Naisella oli ase kädessä, hän tahtoi lyödä miestä. Mies puolustautui, kaatoi naisen ja väänsi asetta hänen kädestään, mutta nainen pääsi irti ja kamppailu kiihtyi — — —.
Turja kiiruhti kulkuaan.
Nyt ne kierivät siellä yhtenä sykkyränä, naisella välähtelee teräase, hänen vaatteensa ovat siekaleina, miehen otsasta vuotaa verta. — — —
Vihdoin on Turja perillä. Lasittuvin silmin makaa maassa mies, kaulassa ammottava haava. Ja Sorja seisoo pöydästä pidellen, vaatteet revittyinä, kädessä verinen ase. Huomattuaan Turjan kuoleva mies yrittää puhua, mutta ei voi. Hän vie vaivoin kätensä povelleen, ottaa sieltä rutistuneen rullan ja ojentaa sitä Turjalle. Sorja syöksähtää sitä tempaamaan, mutta Turjan rautakoura pidättää hänet. Haavoitettu nytkähtää muutaman kerran — ja ojentunut käsi retkahtaa alas. Turja ottaa rullan, pyyhkii veren kuolleen kasvoilta — ja kiljahtaa hämmästyksestä.
Se on Turma.