Ja se rutistunut rulla on hänen kirjeensä Urjalle, jonka hän kirjoitti
Turman retkikunnan mukaan monta vuotta sitte.
Kirjeen loppuun on Turma kirjoittanut: "Ekvatorian Suuri Pahahenki,
Perkele, on nainen ja minä olen joutunut hänen pauloihinsa."
Turja katseli kauan Turmaa kasvoihin ja piteli kädessänsä kirjettänsä. Hänestä tuntui kuin olisi tämä onneton ja kurja mies tullut kuolemallaan sovittamaan tekonsa ja tuonut tullessansa näiden raskaiden hetkien keskelle viestin menneiltä päiviltä, Urjalta ja kaatuneilta tovereilta. Hän ei ollut nähnyt noita kuoleman jäykistämiä kasvoja sen päivän jälkeen, jolloin Turma lähti retkikuntineen Uudesta Borealiasta, jättäen jälkeensä ja vieden mukanansa paljon hyviä toiveita. Turja ei näinä ankaroina hetkinä enää kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka on mahdollista, että Turma on ollut täällä, vaikka hänen piti kuolla jäätiköillä. Hän aavistaa sisimmässään kyllä nyt kaikki, monien tapahtumain ihmeellisen kulun — mutta hän ei kosketa mielessään nyt siihen puoleen. Onhan nyt yhdentekevää, miten Turma on tehnyt tekonsa. Kaikki on tapahtunut niinkuin on tapahtunut, kaikki on peruuttamatonta ja loppu tulee pian.
Mutta kuolleen Turman kasvoista puhuvat muistot hänelle. Hän muistaa Turman Vanhassa Borealiassa, hän muistaa hänet puhumassa miesten puolesta silloin kun Ekvatoria nähtiin ensi kerran jäätikön eteläiseltä rinteeltä, hän muistaa hänet lähdössä pohjoiseen Uudesta Borealiasta. Ja hän kohottaa katseensa tulena palavaan itään. Mutta hän ei näe uhkaavaa tulimerta, ei tunne tärinää ja jyskettä, ei kuule atmosfäärin mylvintää eikä kasematin vilvoittavien vesijohtojen huminaa. Hänen mielensä vaeltelee kaukana muinaisilla mailla, menneiden sukupolvien keskessä. Ja toisaalta soittaa hänelle Avaruus sointujansa — sfärien harmonia. — — — Menneisyys ja tulevaisuus sulavat yhdeksi, aikaa ei enää ole, iankaikkisuus on niinkuin yksi päivä — — —.
Sorja koskettaa häntä olkaan ja hän herää ja käännähtää. Siinä seisoo hänen edessänsä nainen. Revityt vaatteet ovat pudonneet häneltä ja siinä hän seisoo ja hymyilee. Hetken tuntee Turja noita ihania piirteitä silmäillessään kuin hiukaisevaa nälkää, kaikki hellyys, joka vuosikymmeniä on kitunut häkissään, ryntää nyt portteja vastaan ja tulevat sukupolvet vaativat pääsyä elämään.
Mutta sitte huomaa Turja kirjeen kädessänsä ja Turman maassa ja hänen piirteensä kovettuvat ja hänen silmänsä syyttävät Sorjaa säälimättä.
— Tehkäämme tili, ennenkuin kuolemme, lausahtaa hän.
Sorja nyökkää. Hymy oli kadonnut. Hän oli kylmä kuin jää.
— Minä olen velkaa sinulle sen, että toin sinut metsästä Uuteen
Borealiaan ja pidin sinua siellä.
— Ei sitä voi velaksi merkitä. Minä olisin kuitenkin myöhemmin tullut itse.