— Minä poistun, näethän. Minulla ei ole täällä enää mitään tehtävää. Minä luulin, että Sinä olisit mies. Mutta Sinä oletkin lapsi, ennakkoluuloinen lapsi. Katso ympärillesi! Kysyvätkö Avaruuden tapahtumat täytäntöön kulkiessaan, ketä ja mitä ne murskaavat? Väkevin voima voittaa, heikommat hukkuvat. Ja elämänvoima minussa on kymmenen kertaa väkevämpi kuin Sinussa. Se on pyrkinyt päämääräänsä sellaisella häikäilemättömällä tarmolla kuin minun aivoni ja kykyni on suinkin sille voinut lainata. Ajattele, jos Sinä olisit ollut mies ja me olisimme kahden pelastuneet, olisi minusta tullut uuden ihmissuvun kantaäiti.
— Voi sitä ihmissukua!
— Sinun logiikkasi on olevinaan kirkasta, Sinun tahtosi suuri ja mahtava. Ja kuitenkin saatat Sinä leperrellä kuin lapsi moraalista silloin kun tulisi toimia. Katso! Ei Avaruus tunne mitään moraalia. Se on ihmisten keksintöä.
— Kuollut Avaruus ei tunne. Mutta elämä tuntee. Siinä on se ero. Ja Sinä ja Ekvatorian kansa olette jo kauan kuuluneet oikeastaan kuolleeseen Avaruuteen, ettekä elämään. Kuolema perii nyt vain omansa.
— Minä menen. Minä tahdon kuolla yksin. Minä en halua, että kukaan näkee kasvoni vääristyneinä. Hyvästi siis! Toivottavasti emme tapaa enää toisiamme.
— Varmasti emme. Me kuljemme iankaikkisesti eri teitä.
— Tomussa kaikki yhtyvät.
— Mutta on muutakin kuin tomu.
Sorja astui ulos kasematista. Hetken aikaa kuvastuivat hänen uljaat piirteensä hehkuvaa taivasta vasten. Sitte tärähti ja vapisi maa Turjan alla. Tuliaalto vyöryi idästä kasematin yli ja Turjan korvissa hiljeni kaikki.
— — — Hän oli soutelevinaan rannattomilla ulapoilla. Elektronit lauloivat riemuissaan odottaen vapautusta hänen ruumiistaan. Suuri Elämä tuli häntä vastaan avosylin ja lausui: "Kiitän sinua poikani, ettäs hehkutit ainetta siellä loppuun saakka." Ja Turjasta tuntui hyvältä, ei senvuoksi mitä oli saavutettu, vaan senvuoksi että oli oikein tehty. Ja kaukana Avaruuden ulapan takana hohti Suuri Rauha. — — —