Hän ei nähnyt aluksi mitään muuta kuin valojuovan päänsä päällä. Se kapeni kapenemistaan. Tuli pimeä. Sitte alkoi alla päin välkähdellä valo Turjan lyhdystä. Kun hän tuli pohjaan, tunnusti hän itsellensä, että hän on oudommassa paikassa kuin milloinkaan ikänänsä. Hän tavoitti Turjan, joka valaisi hänelle tietä ja ilmoitti, että ei ole mitään peljättävää, sillä he kävelevät melkein maan pinnalla. Turja otti lyömäaseen ja koputteli muuatta lumista ja jäistä mukkuraa. Se helähti kuin metalli! Nyt he nousivat koriin ja Turja antoi käskyn viedä köysi ylhäällä yli railon ja murtaa sille uran lumipeitteeseen sekä nostaa sitte koria hiukan. Täten pääsi hän käsiksi jäätikköseinään ylhäällä. Hän koputteli sitä. Se kilahti kuin kivi! Hän pyysi Jormaa jäätikköseinämään kiinnitarttuen siirtämään koria sivulle. Hän koputteli yhä. Eräässä kohdassa kumisi ontolta. Ja kun hän oli takonut kerroksen jäätä pois, tuli vastaan metalli. Kun siihen löi, kumisi vielä ontommalta. Kun Turja oli koputellut sivuille ja ylös ja alas. laskeuduttiin jälleen pohjaan ja Turja kutsui alas lisää miehiä, lamppuja ja jykevämpiä työaseita.
Sitte alettiin murtautumistyö ja pian päästiin ihmisasumuksen ensimmäiseen suojamaan. Se oli täysin runneltu ja jäinen, mutta siellä voi kuitenkin liikkua. Löydettiin ovia ja portaita ja kuljettiin huoneesta huoneeseen. Toisen puolen asumusta oli jää kuitenkin täydellisesti hajoittanut.
Ihmeissään ja vakavina katselivat miehet ympärilleen lamppujen valossa täällä syvällä jäätikön alla olevassa talossa. Turja tutki ja tarkasteli kaikkea.
Viimeisenä nousi Turja kuilusta. Hän selitti miehistölle, että he ovat nyt laaksossa, joka on ollut asuttuna joitakin aikoja sitte. Heidän allansa saattaa olla kokonaisen kansan asuinsijat. Jäätikkö on tässä laaksossa melkein liikkumatonna ja toistaiseksi vielä verrattain ohutta. Asunto alhaalla kuilussa oli hyljätty. Todennäköisesti on kansa tästä laaksosta paennut etelään.
Illalla kuoli Sarka ja ruumis laskettiin kuiluun ja vietiin salaperäiseen asuntoon jäätikön alla.
Kun eräänä päivänä oli melkoisessa myrskyssä ponnisteltu suunnattoman nunatakijonon yli ja tavattu huippujen takana eteläisellä rinteellä suojainen paikka, leiriydyttiin siihen. Ilma oli sakeana lunta, mutta pakkanen ei ollut kova. Lumi oli pehmyttä ja lenseätä. Yöllä lakkasi myrsky. Ja kun Turja aamulla astui ulos kasematistansa, oli hänen edessänsä taivaanrannalla musta juova. Omituinen levottomuus ja hämminki valtasi hänet. Hänen piti ihan istuutua kelkan reunalle ja selvitellä itselleen asemaa.
Tuolla oli nyt hänen edessään siis se maa, josta hänen esi-isänsä viisisataa ajastaikaa sitte lähtivät — ensin sinne paettuaan jostain jäätikön saartamasta paikasta kenties tuhannen ajastaikaa sitte. Jos hänen kansansa olisi jäänyt sinne, olisi se siellä jo kuollut, s.o. sekaantunut siihen kansojen sekoitukseen, mikä tätä maapalloa kiertävää sulaa vyötä asui. Sen tie oli kuitenkin kulkenut jälleen pohjoista kohti. Siellä se oli omiin voimiinsa luottaen taistellut yksin hirvittävää taistelua lunta, jäätä ja pakkasta vastaan, terästynyt, vahvistunut ja palautunut muinaisaikojen yksinkertaisten alkuihmisten asteelle siinä suhteessa, että kaikki se "ylikulttuuri", minkä edellytyksenä oli olemisen taistelusta yli jäävä energia, oli kuihtunut. Hauras elämän haihattelu, tunteilu ja herkuttelu oli aikoja sitte unohdettu, mutta tahto oli varttunut ja taito hallita luonnonvoimia kehittynyt äärimmilleen.
Nyt hän istuu tässä ja aikoo suorittaa ensimmäisen teon siinä tapahtumain sarjassa, jonka tulee johtaa tämä kansa takaisin tuohon maahan.
Turja kysyi itseltään: Onko hän oikeassa? Onko hänellä oikeutta johtaa
Borealian kansa takaisin Ekvatoriaan, josta se oli kerran ajettu pois
ja johon se oli kunniasanallansa luvannut olla koskaan palaamatta?
Tiesikö hän, millainen oli nyt Ekvatoria, millaista sen kansa?
Millainen olisi hänen kansansa vastaanotto siellä?
Mutta sitte hän muisti kaikki viimeaikojen kokemukset Borealiassa, koko sen mahtavan ongelman, jonka Välttämättömyyden ankarat lait olivat hänelle sanelleet. Sen ratkaisu oli kasvanut kiinni hänen olemukseensa, se oli puhjennut työstä, tuskasta ja painiskelusta kuoleman kanssa eikä siinä ratkaisussa ollut hänelle enää yhtään heikkoa ja hämärää kohtaa. Sen täytyi kulkea täyttymykseensä niinkuin tähdet kulkevat ratojansa.