Jorma katsahti kysyvästi seuralaiseensa. Tämä taasen toimittamaan, että suuri kova mies poissa, eilen meni.
Nyt alkoi Jorma taasen hikoilla. Hän käveli edestakaisin käytävässä, onnettoman miehen näyttäessä hänelle lyhdyllä tietä askel askeleelta ja tuijottaessa tämän murisevan ääneen ajattelevan jättiläisen kasvoihin.
— Perhanan keltiäiset! No, no. Minä katson tuon kopin sisälle, koska kerran Turjan merkki on sen kynnyksen alla. Jorma koetteli ja tarkasteli kopin ovea.
— Katsos vain. Sehän on melko vahva ovi. Se voi kestää tiiman.
Silloin kuului ulkoa iskuja portille.
— Mutta tässä taisi tulla kiire lopuksi, murisi Jorma.
Hän kävi sylin lähimpään kivipylvääseen, joka kannatti kattoa. Onneton mies kauhistui ja aikoi juosta tiehensä, mutta Jorma murahti sillä tavalla, että hän katsoi parhaaksi palata. Nyt murtui pylväs. Ja kun katto ei pudonnut, kävi onneton mies melkein iloiseksi. Jorma valitsi suurimman lohkareen pylvään kivistä, asettui sopivan välimatkan päähän ja paiskasi sen lukon kohdalle kopin oveen. Se aukeni, lukon pirstoutuessa palasiksi. Koppi oli tyhjä.
— Suuri, kova mies, pulska mies poissa, eilen meni, selitti taasen mies, näyttäen koppia Jormalle. Ja sitte teki hän liikkeen, joka pani Jorman nauramaan täyttä kurkkua. Hän istui kopin penkillä ja nauroi jyryytti niin että käytävässä kävi ukkonen. Hän taputteli onnetonta miestä, pudisti häntä olkapäistä ja muhoili hänelle.
— Vai paennut — no, sen minä tiesin. Sanoinhan sen! Pois se sieltä tulee, minä sanoin. Ja meidän Taitsan kanssa olisi ollut parasta odottaa kiltisti häntä laivassa.
Porttiin kumahti uudestaan lyöntejä.