Jo ensimmäisenä päivänä paluunsa jälkeen kävi tsaari itse, niinkuin vasta mainitsimme, korkeiden virkamiesten partoihin käsiksi. Ja vielä myöhemminkin niitä vainottiin. Niinpä kerrotaan, että muutamia päiviä edellisen tapauksen jälkeen oli erään bojaarin luona suuret pidot; niissä juotiin paljon, ja jokaisen puheen jälkeen seurasi kanuunanlaukauksia. Yhtäkkiä ilmestyi tsaarin hovinarri saksit kädessä ja leikkasi usealta vieraalta kaikellaisia kujeita tehden parrat pois. Joka uskalsi vastusta tehdä, häntä uhattiin korvapuusteilla.
Tsaarin väkivaltainen menettely oli sangen vastenmielinen ja tuskallinen, varsinkin kun parrattomuutta yleiseen pidettiin suurena syntinä. Kirkon panna uhkasi partansa leikkaajaa samoin kuin sellaistakin henkilöä, joka ulkomaalaiseen tapaan hiuksensa leikkasi. Silloinen patriarkka Adrian mainitsee paimenkirjeessään, että ilman partaa ei ihminen ole ihminen, vaan koiran tai kissan näköinen olento, ja ainoastaan sellainen henkilö, joka tahtoo näiden eläinten kaltaiselta näyttäytyä tai kerettiläisiin sekaantua, saattaa partansa leikkaamista mielessään pitää. Tällaisesta katsantotavasta huolimatta tsaari pakotti parrat ajelemaan. Ja usea noudattikin käskyä. Mutta kuinka välttämätön ja rakas parta oli Venäläiselle, osottaa eräs liikuttava kertomus Voroneschista Don-virran rannalla. Tässä kaupungissa oli tsaarilla laivaveistämöitä ja ulkomailta palattuaan kävi hän siellä tarkastamassa, ja tapansa mukaan pakotti hän työmiehet leikkaamaan partansa. Muuan vanha työmies, niinkuin hän itse kertoo, piti tästä lähin aina leikatun partansa taskussaan sitä varten, että se pantaisiin hänen kanssaan ruumisarkkuun, jottei hänen toisessa maailmassa tarvitsisi parrattomana esiintyä pyhän Nikolauksen eteen. Samantapaisia varokeinoja käyttivät muutkin työmiehet.
Partojen ajamista ei sittenkään voitu tavaksi saada. Jo heti alusta alkaen oli patriarkka sekä joku muu vanha arvokas mies saanut pitää partansa koskemattomana, ja myöhemmin sallittiin se veroa vastaan muillekin. V. 1701 määrättiin partavero; v. 1705 tuli uusi määräys, jonka mukaan esim. varakkaan kauppiaan tuli maksaa 1,000 ruplaa; virkamiehet, pienemmät kauppiaat maksoivat 60 ja porvarit y.m.: 30 ruplaa. Talonpojan taas tuli maksaa 1 kop. joka kerta kun hän tuli kaupunkiin. Parroista tehtiin siis valtiolle tulolähde.
Itämaalainen pitkä kaapu pitkine hioineen oli myöskin jätettävä. Tällainen puku ei ollut yksinomaan aasialainen, vaan se oli myöskin hankala kaikissa töissä ja toimissa. Jo senkin tähden se oli Pietarille vastenmielinen. Ennen Pietarin hallitusta oli hovissa nähty ulkomaalaisiin kuoseihin puettuja miehiä, mutta niitä kaikkia katseli papisto ja kansa karsain silmin. Pietarikin oli jo ennen ulkomaan matkaansa käynyt saksalaiseen malliin tehdyissä vaatteissa ja ulkomailla hän tavallisesti esiintyi merimiespuvussa, vaikka hän toisinaan esiintyi venäläisessäkin. Ulkomaalta palattuaan pani hän vaatetuksessakin muutoksen toimeen. Omakätisesti hänen siihenkin kerrotaan ensin ryhtyneen. Eräissä, pidoissa v. 1699 leikkasi tsaari muutamien vieraiden kauhtanoista pitkät hiat vähän lyhyemmiksi, samassa huomauttaen, että sellaiset hiat ovat työssä hankalat; voipihan niistä, sanoi hän, jäädä johonkin riippumaankin tai jotakin viskata nurin tai myöskin syödessä tahria hiat ruokaan.
V. 1700 annettiin ukaasi, jossa käskettiin kaikkia virkamiehiä sekä pääkaupungissa että maaseuduillakin hankkimaan itselleen ulkomaalaiset, etupäässä unkarilaiseen tapaan tehdyt vaatteet. Ainoastaan lyhyt aika määrättiin, jonka kuluessa tuo muutos oli tapahtuva. Tällä määräyksellä ei näy olleen tarpeellista vaikutusta, sillä pian annettiin uusia käskyjä. Talonpojat, vieläpä naisetkin olivat pakotetut muuttamaan vaateparttansa, "sillä, sanotaan siinä, valtion kunnia ja kaunistus ja sotajoukon parempi järjestäminen sen vaatii". Kaupungin porteille pantiin uusien pukujen mallit, jossa ne olivat kaikkien nähtävissä. Myöhemmin annettiin vielä määräyksiä, jossa tarkemmin selitettiin vaatteiden valmistustapa: eikä yksin takki, vaan myöskin muut vaatteet ja saappaat käskettiin ulkomaalaiseen tapaan valmistamaan. Tottelemattomia uhataan rahasakoilla sekä ruumiillisella rangaistuksella.
Samoin kuin partojen ajeleminen oli entisistä rakkaiksi tulleista vaatteistakin luopuminen tukalaa; syntinä sitäkin pidettiin; ulkomaalaisten kerettiläisten jäljittelemistä tämäkin oli.
Vähemmän vastustusta suuren yleisön puolelta herätti se vapaamielisyys, jota Pietari tupakan ja nuuskan kaupittelemiselle ja viljelemiselle osotti. Näitä aineita oli jo ennenkin käytetty Venäjällä, mutta hallituksen puolelta oli sitä koetettu estää; esim. Pietarin isä Aleksei oli antanut määräyksen, joka ankarasti kieltää näiden aineiden käyttämistä. Useat, jotka tätä käskyä vastaan rikkoivat rangaistiin julmalla tavalla heidän ruumistaan kiduttamalla ja silpomalla. Kirkko ei myöskään suvainnut tätä "kirottua, pirullista yrttiä". Mutta Pietari antoi täyden vapauden tässä kohden; hän oli ulkomailla nähnyt sitä vapaasti käytettävän, ja valtiolla oli näiden tavarain kauppaamisesta hyvät tulot; hän otti näet sen valtion etuoikeudeksi. Jo Hollannissa ja Englannissa ollessaan teki hän kauppasopimuksia tupakan tuonnista Venäjälle. Pian tämän aineen käyttäminen tuli yleiseksi Venäjällä, sillä kansakin osotti suurta halua tupakan käyttämiseen, niinkuin Persialaiset, Turkkilaiset sekä muut itämaan kansat.
Pietari suuren aikoihin asti oli Venäjällä tapana laskea ajanmäärä maailman luomisesta. Niinpä kirjoitettiin v. 1699 vuosiluku 7207. Vuosi alkoi Syyskuun 1 p:nä. Se tapa oli Venäjälle tullut kristinopin mukaan Konstantinoopelista. Muualla ei sitä enää käytetty, ja Pietari muutti sen Venäjälläkin. V. 1699 vuoden lopussa antoi hän ukaasin, jossa määrättiin, että ajanlasku oli aljettava Kristuksen syntymästä sekä vuosi Tammikuun 1 p:stä. Tästä, niinkuin kaikesta uutuudesta oltiin pahoilla mielin; huomautettiin tsaaria, ettei Tammikuu sovellu vuoden aluksi, eihän Jumala talvella maailmaa luonut, vaan syyspuolella, jolloin viljat ja hedelmätkin kypsyvät. Tsaari huomautti, näyttäen maapalloa, ettei Venäjä ole sama kuin maailma; Tammikuussakin oli monessa maassa lämmin. Tammikuun 1 p:ää 1700 määrättiin juhlallisesti vietettäväksi yli koko Venäjän, koska uusi ajanlasku siitä alkoi. Hallitus määräsi tarkoin, miten juhlallisuudet olivat järjestettävät. Jokaisen tuli hankkia huoneisiinsa männyn- ja kuusenoksia; viisi tai kuusi talonomistajaa yhtyivät keskenään hankkiakseen valaistusta, esim. tervatynnyriä, joita poltettiin; varakkaammat taas toimittivat ilotulituksia, raketteja tai pyssyjen pauhinaa: hallituksen puolesta oli Kremlissä 200 kanuunaa juhlallisesti paukkumassa. Kuusi päivää kesti tätä juhlallisuutta, jolloin ne Tammikuun 6 p:nä Vedenvihkimisjuhlalla päättyivät. Siitä asti on Julianinen kalenteri ollut Venäjällä käytännössä.
Harvoin olivat Venäjällä naiset ennen Pietari suuren aikoja julkisuudessa esiintynyt. Joku harva poikkeus, kuten Pietarin sisarpuoli, on kuitenkin tavattavissa. Pietari vasta pani toimeen jonkinlaisen naisemansipatsioonin. Jo ennen ulkomaan matkaansa hän oli saksalaisessa slobodassa tavannut naisia seuraelämässä, ja itsekin hän paljon seurusteli näiden kanssa. Varsinkin hänen läheinen ja ystävällinen suhteensa kauniiseen Anna Monsiin, joka oli erään varakkaan saksalaisen kauppiaan tytär, on tullut kuuluisaksi. Kaikissa juhlatilaisuuksissa oli Anna Mons saapuvilla; hänelle tsaari osotti suurta huomiota: hänen sukulaisensa saivat taloja ja tavaroita lahjaksi. 10 vuotta kesti tätä läheistä suhdetta; silloin Anna Mons joutui naimisiin erään preussilaisen lähettilään kanssa.
Ulkomaan matkalta palattuansa Pietari vapautti Venäjänkin naiset heidän yksinäisestä ja ikävästä elämästään. Hän määräsi että naisten, sekä naimattomien että naineiden tuli pukeutua saksalaiseen tapaan sekä esiintyä seuroissa ja juhlatilaisuuksissa. Tämänkaltaisiin muutoksiin ei naisilla ollut mitään sanomista, päinvastoin he näyttivät mielihyvällä mukautuvansa. Muussakin kohden naisten asemaa parannettiin. Jo v. 1693 antoi patriarkka Adrian käskykirjeen, jossa naista kielletään vihkimistä mieheen vasten hänen tahtoaan; ja v. 1702 määräsi tsaari, että ennen vihkimistä tuli olla vähintäin kuuden viikon kihlausaika, jolloin asianomaiset voisivat oppia toisiansa tuntemaan. Niinkuin näkyy saivat naiset vasta oikean ihmisarvon.