Paljon muitakin muutoksia pantiin toimeen, jossa entisistä tavoista ja vanhasta katsantokannasta tahdottiin eroittaa kansaa. Pietari kielsi esim. ettei tsaaria saanut enää polville lankeamalla kunnioittaa, eikä myöskään talvella palatsin edustalla ottaa lakkia päästään, "sillä", sanoo Pietari "missä on silloin ero Jumalan ja tsaarin välillä, jos kummallekin samallaista kunnioitusta osotetaan? Se kunnia, mikä minulle tulee, on siinä, että vähemmän madellaan, mutta sekä minua että valtiota suuremmalla innolla ja uskollisuudella palvellaan".
Joka taholla oli uusi elämä ja toimeliaisuus näkyvissä. Pietari herätti kansansa siitä uinuvasta toimettomuudesta, joka on itämaalaisuuden tunnusmerkkiä. Itse hän kulki herättäjänä joka paikassa ja sangen ankaralla tavalla tuo suloinen uni katkaistiin. Se vaikutti suuttumusta monella taholla, se tuotti levottomuuksia, joista seurauksena oli säälimätön ankaruus ja julmuus tsaarin puolelta.
XI. Streltsien kapina ja niiden kukistus.
Ankaralla, usein väkivaltaisella tavalla ryhtyi Pietari muuttamaan entisiä oloja Venäjällä. Hän kohteli kansaansa ikäänkuin se olisi ollut joku vahamainen aine, jota voipi muodostaa mielensä mukaan. Hänen jättiläisvoimansa saikin pinnan murretuksi, mutta ei sisustaa. Hänen alamaisensa taipuivat noudattamaan tsaarinsa käskyjä, sillä siihen se oli tottunut, mutta vastenmielisesti; hänen toimensa ja parannuspuuhansa sotivat heidän katsantotapaansa ja vakuutustaan vastaan. Hänen säälimättömyytensä verojen lisäämisessä, sotamiesten otossa, joita hän aina enemmän tarvitsi, olivat omiansa lisäämään tyytymättömäin lukua. Nurjaa mieltä ilmestyi; tsaaria ruvettiin vihaamaan; pahoja puheita ja kertomuksia pantiin kulkemaan hänestä; usein ne siihen jäivätkin; mutta tehtiinpä murhayrityksiäkin hänen henkeänsä vastaan ja useita salaliittoja tavataan.
Kapinallisia vehkeitä ja salaisia juonia Pietaria vastaan oli jo ilmestynyt ennen hänen ulkomaan matkaansakin. Niinpä oli esim. noin paria viikkoa ennen lähtöä tultu ilmottamaan tsaarille, joka oli pidoissa Lefort'in luona, että salaliitto oli tehty hänen henkeänsä vastaan. Tulipalo, joissa hän aina oli saapuvilla, oli toimeen pantava, ja siinä oli hän surmattava. Osallisena salaliitossa oli muuan venäläistynyt saksalainen upsieri Zickler, joka ei mielestään ollut saanut tarpeeksi kunniaa ja arvoa; hän tunsi itsensä muka loukatuksi, koska ei tsaari ollut käynyt hänen luonaan. Kaksi venäläistä aatelismiestä, jotka vihasivat Pietarin koko hallitussuuntaa, kuuluivat myöskin kapinan johtajiin. Tsaari eli, niin he sanoivat, epäkristillisesti, hän oli pakottanut heidät lähettämään heidän poikansa ulkomaille oppimaan j.n.e. Streltsien joukosta toivoivat salaliittolaiset saavansa apumiehiä.
Salaliitto tuli ilmi. Ankara oli tutkinto ja kova tuomio. Kidutuksella saatiin syylliset tunnustamaan ja senjälkeen pantiin kuolemantuomio täytäntöön siten että syyllisiltä lyötiin ensin käsi poikki sitten jalka ja viimein pää. Samassa tahtoi tsaari vielä osottaa mieltänsä Sofian sukulaisia Miloslavskia kohtaan, joita hän epäili osallisiksi salaliitossa. Erään jo v. 1685 kuolleen Iivana Miloslavskin ruumis otettiin kirkossa olevasta haudasta esille ja sikojen vetämillä kärryillä kuljetettiin se mestauslavalle ja asetettiin siten, että rikoksellisten veri mestattaissa vuosi sen päälle. Sen jälkeen se vietiin takaisin hautaan; mutta mestattujen ruumiit pantiin eräälle sitä varten rakennetulle lavalle Kremlin eteen, päät seipäiden päähän pistettynä. Niiden piti siinä olla todistamassa ankaraa oikeutta sekä tsaarin kostoa rikoksellisille. Mestattujen sukulaiset ajettiin maanpakoon.
Laajempi ja suurempi oli se yritys, joka tehtiin Pietarin ulkomailla ollessa, ja tuimempi oli myöskin rangaistus. Osallisina siinä oli etupäässä Streltsien joukot.
Olemme jo ennen kertoneet näistä sotajoukoista, mitenkä ne Sofian hallitessa esiintyivät vaativaisesti, ja miten he tahtoivat saada oman tahtonsa määrääväksi valtiossa. Pietarin vastustajiin Streltsit olivat aina kuuluneet. Nyt niillä oli vielä enemmän syytä tyytymättömyyteen kuin ennen. Pietari oli loukannut heidän entisiä etuoikeuksiansa; hän oli siirtänyt heitä suurissa määrin pääkaupungista rajaseuduille; hän vaati raskaampaa palvelusta kuin he ennen olivat tottuneet tekemään. Ulkomaalaisia hän kuitenkin suosi ennen heitä. Se oli monesti tullut näkyviin. Muun muassa oli hän vähän ennen lähtöänsä pääkaupungin muureille Streltsien asemasta vahtia pitämään asettanut miehiä itse muodostamistaan Preobrashenskin ja Semenovan rykmenteistä. Streltsit huomasivat, että Pietari tahtoi tehdä tyhjäksi koko heidän asemansa ja sen vuoksi he taas yhä enemmän kääntyivät mielessään tsaaristaan. He ryhtyivät puolustamaan omia oikeuksiansa, joita oli loukattu; mutta he asettuivat samassa vanhoja oloja suojelemaan. Kaikki ulkomaalaisuus oli heistäkin vastenmielistä. Varsinkin "kerettiläistä" Lefort'ia he vihasivat; hän se oli muka, joka saattoi Pietarin kaikellaisia muutoksia tekemään ja siis johti häntä harhateille. Streltsit katsoivat velvollisuutensa vaativan asettua taistelemaan oikean kristillisen uskon puolesta ja ulkomaalaisia vastaan, jotka "leikkasivat partansa ja polttivat tupakkaa". Koko heidän suunnitelmansa oli siis etupäässä hävittävää laatua. Ja tässä kohden kansan suuri enemmistö kannatti heidän mielipiteitään. "Ulkomaalaiset ovat meidän niskoillamme", sanoi muuan vanhan venäläisyyden ystävä; "he ovat kuin karhunkuljettajat, jotka pistävät renkaan kuonoon ja kuljettavat meitä ympäri. He ovat jumalia, me taas narria. He toimivat meillä kuin herrat. Meidän kuninkaamme ovat heidän palvelijoitaan". Näin ajattelivat Streltsitkin ja ulkomaalaisten surma sekä saksalaisen esikaupungin hävittäminen kuului heidän ohjelmaansa. Vielä tahtoivat he asettua bojaareja vastaan, he kun Pietarin poissaollessa olivat hyvin mielivaltaisesti hallinneet, ottaneet paljon veroja ja saattaneet monet sen kautta kurjuuteen. Useita bojaareja piti sen vuoksi surmattaman, Pietari oli syöstävä valtaistuimelta, ja Sofia luostaristaan kohotettava jälleen hallitukseen. Tähän tapaan Streltsit aikoivat toimia.
Pietarista ei ollut kuulunut ulkomailta pitkiin aikoihin tietoja; huhuja kulki, että hän oli kuollut, ettei hän palaisi takaisin. Se antoi enemmän rohkeutta Streltseille. Maaliskuun 4 p. 1698 tuli 175 Streltsiä omin lupinsa Asovin kaupungista Liettuan rajalle määrätyistä rykmenteistään Moskoovaan. He tulivat ylipäällikkönsä luo, valittivat huonosta kohtelusta; he eivät olleet saaneet esim. täyttä palkkaansa. Valituksen esittäjät vangittiin, mutta matkalla vankihuoneeseen vapauttivat heidän kumppaninsa heidät. Moskoovassa herätti tämä pelkoa ja hämmästystä; ylipäällikkö päästi heidät lähtemään takaisin rykmentteihinsä. Mutta muutaman viikon kuluttua vaaditaan nuot karkurit takaisin, ja samaan aikaan annetaan määräys, että Streltsien tuli pysyä rajakaupungeissa; he tahtoivat näet päästä Moskoovaan, jossa oli helpompi olo. Kaikki eivät noudattaneet määräystä, ja kun uppiniskaisia vangittiin, vapauttivat taas heidän kumppaninsa heidät eivätkä he suostuneet antamaan niitä takaisin. Se oli ilmeistä tottelemattomuutta. Koetettiin saada heitä asettumaan, ensin kovuudella, mutta kun ei se auttanut, maksettiin heidän saamatta jäänyt palkkansa. Sekään ei auttanut. Streltsit olivat oppineet huomaamaan että heidän olemassa olonsa oli ennemmin tai myöhemmin loppuva sellaisen suunnan vallitessa; koko hallitusjärjestelmästä oli sen vuoksi loppu tehtävä. Moskoovaan he lähtivät panemaan yllä mainitun ohjelmansa toimeen. Mutta Streltsien aika oli mennyt. Pääkaupunkia kohden marssiessaan herättivät he siellä kyllä suurta pelkoa; monet varakkaat porvarit pakenivat. Mutta kun Gordonin johtamat joukot Moskoovasta tulivat heitä vastaan, eivät he saattaneet matkaansa jatkaa. Siinä oli uusi eurooppalainen sotajärjestys vanhaa venäläistä vastaan. Streltseiltä puuttui harjaantumista, he eivät saattaneet liikkeillään käyttää asemaansa hyväkseen. Gordon taas oli heti heidän läheisyyteensä päästyään taidollaan saattanut heidät sellaiseen asemaan, että he olivat hukassa. Hän huomautti heille siitä, tarjosi sovintoa, mutta he eivät käsittäneet vaaranalaista tilaansa, vaan hylkäsivät sovinnon tarjoumukset. Silloin antoi Gordon 25 tykin yhtaikaa viskata tultansa. Tätä leikkiä kesti tunnin verran. Streltsien joukot olivat hajalla; pakoon riennettiin, mutta melkein kaikki saatiin vangiksi. Nyt alkoi koston aika. Ainoastaan harvoja surmattiin heti taistelun jälkeen. Odotettiin näet tsaaria.
Pietari oli usean kerran saanut tietoja kotimaastaan Streltsien vehkeilyistä; mutta hän ei pitänyt niitä varsin vaarallisina. Wienissä ollessaan tuotiin hänelle sanoma tästä vastamainitusta kapinasta. Silloin hän jätti aijotun Venetsian matkan ja palasi kotimaahansa. Hän piti välttämättömänä oman läsnäolonsa. Suuttuneena kun oli, ei saatettu muuta kuin ankaruutta ja kostoa odottaa. Pietari oli kyllästynyt Streltsien vehkeisiin; he vastustivat kaikkia hänen pyrintöjänsä; ja sitä paitsi ne olivat hänen arvelunsa mukaan Miloslavskien liitossa. Nyt hän päätti tehdä lopun sekä tästä levottomasta sotilasjoukosta että samassa tukahuttaa "Miloslavskien siemenen". Ruhtinas Romodanovski ja 14 bojaaria johti tutkintoja, mutta Pietari itse oli varsinaisena tutkijana ja tuomion määrääjänä. Hän oli itse riitapuoli ja samassa tuomari. Luonnollista on, ettei kaikki näin ollen saattanut tasapuolisesti käydä. Siinä hän osottikin luonteensa koko säälimättömyyttä ja julmuutta. Ei kenenkään pyynnit eikä huomautukset mitään vaikuttaneet. Kun esim. patriarkka oli kuullut säälimätöntä ankaruutta tutkittaissa käytettävän, tuli hän pyhimyksen kuva kädessä Preobrashenskiin, jossa tutkinto tapahtui, kehottamaan tsaaria lempeyteen. Mutta äkäisenä kääntyi tsaari hänen puoleensa sanoen: "Mitä sinä kuvinesi täällä teet? Kehottaako virkasi sinut tänne tulemaan? Lähde kiireesti pois, ota kuva mukaasi ja vie se sinne, missä se kunnialla saattaa olla! Tiedäppäs, että minä kunnioitan Jumalaa ja pyhää äitiä yhtä hartaasti kuin sinäkin. Mutta minun korkein velvollisuuteni sekä minun hurskauteni Jumalan edessä vaativat minun suojelemaan kansaani ja rankaisemaan kaikkia rikoksia, jotka tarkoittavat kansan vahingoittamista".