Tähän aikaan käytettiin kidutusta yleiseen totuuden ilmisaamiseen muuallakin Euroopassa ja Venäjällä se oli kenties raaempi kuin muualla. 50 pyöveliä mainitaan Moskoovassa olleen muutama vuosikymmen ennen näitä tapahtumia. Streltsien tutkinnoissa käytettiin kidutusta kaikessa kovuudessaan. Neljätoista kidutushuonetta oli yhäti viikkokausia päivittäin toimessa; syytettyjä kiusattiin monella eri tavalla, rääkättiin, ruoskittiin, silvottiin, poltettiin kuumalla raudalla tai kärvennettiin tulisilla hiilillä; tapahtuipa tämä vielä heidän vaimoilleenkin. Erästä Streltsiä oli esim. kuusi eri kertaa tutkittu kidutuksilla; kaksi kertaa oli hän ripustettu käsivarsistaan niin että käsivarren nikamat menivät sijaltaan: yhteensä sai hän 97 pampunlyöntiä. Samaa tapaa käytettiin muillekin. Eri kerralla kertoivat he eri tavalla, jottei heidän kertomuksiinsa paljon saattanut perustaa. Viha Pietaria ja ulkomaalaisia vastaan oli kuitenkin läpikäyvänä ytimenä kaikkien tunnustuksissa.
Kun tutkinnot olivat loppuneet, pantiin tuomiot toimeen. Julkisilla paikoilla, etupäässä Moskoovan torilla mestaukset tapahtuivat; hirsipuita oli paljon pystytetty. Näihin onnettomia ripustettiin. Heidän vaimonsa ja lapsensa huuto ja parkuna kuului kauvaksi, mutta tsaariin ei mikään vaikuttanut. Kertovatpa muutamat, että hän olisi itse hurjistunut tuota murhaamista nähdessään, siihen määrään, että itsekin otti murhatyöhön osaa. 80 henkeä olisi hän muka hengiltä ottanut. Toista tuhatta henkeä, etupäässä Streltsejä, sai täten surmansa; surmattujen vaimot ja sukulaiset karkotettiin etäisimpiin seutuihin; ei minkäänlaista huolta heistä pidetty. Vihdoin seuraavana vuonna 1697 hävitti Pietari koko Streltsien joukon. Ei kukaan heistä saanut enää sotamieheksi ruveta.
Monia kuukausia riippui syyllisten ruumiit hirsipuussa; mestattujen päät pistettiin pitkien seipäiden päihin, joissa vuosikausia olivat ohikulkevien nähtävissä kauhua ja pelkoa herättämässä. Tämä teko osottaa sydämen kovuutta ja raakuutta sekä julmuutta, mitä Pietarissa useinkin tavataan.
Sisarpuoltansa Sofiaa oli tsaari tahtonut saada syyllisten joukkoon; mutta ainoastaan puolinaisia todistuksia saatiin. Samana vuonna pakotettiin hänet kuitenkin ottamaan huntu päähänsä, s.o. rupeamaan varsinaiseksi luostarin asukkaaksi ja eroamaan maailmasta. "Susanna" sisaren nimellä hän eli vuoteen 1704. 100 sotamiestä oli aina vartioimassa sitä luostaria, missä hän oli.
XII. Ensimmäinen sota Turkkilaisten kanssa.
Heti ulkomaan matkalta palattuansa ryhtyi Pietari suureen tehtäväänsä käsiksi, kansansa sivistyttämiseen. Venäläisiä lähetettiin länsimaihin oppia saamaan ja länsimaista taas kutsuttiin taitavia miehiä asettumaan Venäjälle. Pietari tahtoi tuollaisella vuorovaikutuksella liittää maansa muiden kanssa. Mutta pysyväinen yhteys oli vaikea, niin kauan kun Venäjä oli meren yhteydestä suljettuna; luonnollista kulkutietä ei ollut muualla kuin etäisessä Pohjolassa Jäämeren rannalla, josta oli vaikea yhteyttä yllä pitää. Meren rannikoille oli pyrkiminen; sen kautta vasta Venäjä pääsisi liittymään Eurooppaan. Tämä saattoi tapahtua joko Mustan meren rantamaat omistamalla tai hankkimalla alueita Itämeren rannikolla. Edelliset seudut olivat Tataarilaisten hallussa, joiden khaani eli hallitsija tunnusti Turkin sulttaanin yliherruutta; Itämeren rantamaat taas olivat Ruotsin valtakunnan alusmaita. Näiden valtioiden kanssa oli siis taisteleminen, jos Venäjän mieli oli päästä meren yhteyteen. Ja pian Pietari olikin sodassa. Hänen huomionsa kääntyi ensin etelään Turkkilaisia vastaan.
Tataarit Etelä-Venäjällä ja Krimin niemimaalla olivat entisten Mongoolien jälkeisiä. Tämä niin nimitetty Krimin khaanikunta oli viimeinen jäännös tuosta muinoin suuresta valtakunnasta. Venäjän hallitsijat Iivana IV:nen ajoista asti olivat jättäneet Tataarit rauhaan, kääntäen huomionsa ja taistelunsa länteenpäin Itämerta kohden. Eikä tuo Tataarien entinen herruuskaan ollut kokonaan vielä hävinnyt, sillä vuosittain lähetettiin Venäjältä suuria lahjoja Baghtschissarai-nimiseen kaupunkiin Krimin niemellä, joka oli khaanien asuntopaikka. Tämän lahjaveron kautta koetettiin päästä alituisista hävitysretkistä ja ryöstöistä, joita Tataarilaiset harjoittivat Venäjän alueella. Mutta kumminkin niitä sangen usein tapahtui. Tavantakaa kulkivat Tataarit suurissa joukoissa aavoilla aromailla, hävittivät kyliä ja kaupunkia, ryöstivät tavaroita, ja mikä vielä julmempaa ja häpeällisempää oli, he raastoivat mukanaan kymmenin tuhansittain ihmisiä, joita sitten myytiin orjamarkkinoilla. V. 1662 vietiin yhtaikaa 20,000 vankia. Kaikissa Turkin valtaan kuuluvissa maissa tavattiinkin Venäläisiä vankia; Turkin kaleerilaivoissa niitä oli paljon soutajina. Kerran lahjoitti khaani Turkin sulttaanille 80 kaunista venäläistä poikaa, jotka niinikään olivat vangiksi otetut. Eivätkä Tataarit paljon arvoa Venäjän hallitukselle antaneet. Niinpä kertoo eräs Venäjän lähettiläs Tarakanov, että Tataarit veivät hänet talliin, löivät häntä ruoskalla, raastoivat tulen luokse ja uhkasivat häntä vielä enemmän kiduttaa. He tahtoivat näet saada hänen tavaransa ja vasta sitten hän pääsikin vapaaksi, kun hän oli omaisuudestaan luopunut.
Venäjän arvo ja kunnia vaati, että tällainen menettely oli lopetettava. Tataarit olivat rosvoja, jotka alituisesti hätyyttivät Venäjän alueita ja osottivat muutenkin halveksimista sitä kohtaan. He olivat myöskin Muhametin uskoisia ja sen vuoksi koko kristikunnan vihollisia niinkuin Turkkilaisetkin. Olipa muitakin seikkoja kehottamassa Venäjän hallitsijaa sotaan eteläisiä naapureja vastaan. Balkanin niemimaalla asui paljon kristityitä kansoja, jotka kuuluivat kreikankatooliseen kirkkoon. Turkkilaisten sortoa ne alituisesti valittivat ja ketäkään läheisempää suojelijaa ei niillä ollut kuin Venäjän tsaari. Ne tottuivat kääntymään hänen puoleensa apua pyytämään ja tämä uskonnollinen yhteys se on ollut, joka on ollut yhdyssiteenä Venäjän ruhtinasten ja Balkanin kristittyjen välillä aina meidän aikoihimme asti. 17:llä vuosisadalla tuo yhteys alkaa; avunpyyntiä lähetetään tavan takaa tsaareille. Saksan keisari oli kyllä yhtä lähellä, mutta hän kuului roomalais-katooliseen kirkkoon ja siltä puolen pelättiin oikeauskoiselle kirkolle koituvan melkein yhtä suuri vaara kuin Islamin opista.
Jo Sofian hallitessa lähetti eräs Konstantinoopelin entinen patriarkka kirjoituksen Venäjän hallitukselle, jossa moittimalla sanotaan, että Venäjä uinailee muiden taistellessa "Antikristusta" vastaan. "Kaikki hurskaat kristityt, lausutaan siinä, Serbialaiset, Bulgarilaiset ja Valakit toivovat pääsevänsä teidän valtaanne; älkäät maatko, nouskaat ylös, rientäkäät meitä auttamaan." Toisessa kirjoituksessa huomautetaan, että Turkkilaiset olivat pakosta jättäneet muutamia pyhiä paikkoja Palestiinassa Ranskalaisille, mutta tämä suojelusoikeus kuului tsaareille, jonka vuoksi heidän uskonnon puolesta oli ryhtyminen oikeuksiaan puolustamaan.
Sofian hallitessa tehtiin kaksi sotaretkeä Tataareja vastaan vuosina 1687 ja 1689, mutta niillä ei mitään saatu aikaan. Venäjän sotajoukko oli kyllä suuri, mutta harjaantumaton; kuivilla aromailla, jotka erottivat Venäjän ja Tataarien alueen toisistaan, oli tukala liikkua kuumuuden tähden, ja vielä päälliseksi syntyi näillä aavoilla ruohokentillä suuri tulipalo, jonka vuoksi sota keskeytyi.