Hallitukseen ryhdyttyään rupesi Pietari valmistamaan sotaa, mutta toisella tavalla kuin ennen. Suurten sotajoukkojen kulku aromailla oli näyttäynyt haitalliselta. Hän alkoi sen vuoksi laivastoa rakentamaan; ja laivoilla kulki hän virtoja myöden meren rannalle. Asovin kaupunki ja linnoitus, joka on Don-virran suussa Asovin meren rannalla, oli hänen päämaalinsa. Itse hän oli mukana tässä sotajoukossa, johon kuului uuteen tapaan järjestetyt joukot ja oli 30,000 miehen suuruinen. Ylipäällikkyys oli uskottu kolmelle henkilölle Golovinille, Lefort'ille ja Gordonille; heidän tuli vielä saada vahvistus päätöksiinsä "tykkiväen soturilta Preobrashenskin rykmentissä Pietari Aleksejeviltä;" tsaari oli näet silloin vaan tässä asemassa sotajoukossa. Scheremetjev oli toisen sotajoukon ylipäällikkö, hänellä oli 120,000 sotamiestä, mutta tämä joukko oli vanhaan tapaan muodostettu. Sen tuli marssia Dnepr-virran seuduille ahdistamaan Turkkilaisten linnoituksia.
V. 1695 tehtiin ensimmäinen sotaretki. Se ei onnistunut. Venäjän sotajoukot eivät vielä saattaneet vetää vertoja Turkkilaisten joukoille; monipäinen päällikkyys ei myöskään ollut omiansa oikeata johtoa saamaan aikaan, joka sodassa on tärkein ehto. Syksyllä mainittuna vuonna palasi se takaisin. Mutta Pietari oli niitä miehiä, joita vastukset vaan kiihdyttivät suurempaan toimintaan. Hän rupesi talven kuluessa yhä enemmän laivoja rakentamaan. Itse hän oli mukana Voroneshin kaupungissa, jossa suurimmat veistämöt olivat. "Me syömme leipäämme otsamme hiessä, niinkuin Jumala on käskenyt esivanhempaamme Aatamia", kirjoittaa hän eräälle ystävälleen.
Keväällä 1696 pantiin toinen retki toimeen; Asovin kaupunkia ruvettiin piirittämään. Piiritystä johdettiin entistä suuremmalla taidolla, varsinkin sen jälkeen kun Venäjän joukkoihin oli saapunut muutamia saksalaisia insinyöriä. Linnan puolustusväki huomasi, että Venäjän joukoissa oli uusi henki; kun ampuminen oli alkanut ja valleja ruvettiin rakentamaan yhä lähemmäksi linnan muuria, antautui linnanväki. Voitto oli saavutettu; edellisten sotaretkien häpeä hälveni sen johdosta.
Tämä oli ensimmäinen tärkeä voitto, jonka Venäläiset olivat naapureistaan saavuttaneet. Pietari oli itse mielissään; hänen ystävänsä vertasivat häntä Salomoniin, Simsoniin ja Davidiin. Pääkaupunkiin tulo sotaretkeltä oli sangen juhlallista. Triumfiportteja vanhaan roomalaiseen tapaan oli rakennettu; laakeriseppeleet ja myrtin oksat niitä kaunistivat. Niissä oli kuvattuna Turkkilaisia, meritaisteluja ja sotatantereita; kirjoituksia, jotka viittasivat Herkulekseen ja Mars-jumalaan. Pitkät joukot kulkivat kaupunkiin, sodan johtajat etupäässä, vaunuissa tai hevosten selässä; tsaari itse kulki hyvin vaatimattomassa asemassa merikapteenin puvussa Lefort'in re'en jälessä, Lefort oli laivaston amiraali ja hän ajoi tsaarin kuusivaljakolla. Tämä tsaarin esiintyminen ei miellyttänyt kansaa; se oli muka liian alentavaa hänen arvolleen.
Tsaari ei aikonut jättää vielä Turkkilaissotaa sikseen; hän aikoi vastaisuudessa jatkaa sitä, mutta hankkiakseen itselleen enemmän taitoa ja kokemusta lähti hän ulkomaanmatkalleen, josta jo olemme kertoneet. Ulkomaalla ollessaankin on hänellä aina sama sota mielessään, niinkuin hänen kirjeistään näkyy. Hän ei kuitenkaan enää pitkittänyt sotaa Turkkilaisia vastaan, vaan joutui taisteluun toisen mahtavamman naapurinsa Ruotsin kanssa. Turkin kanssa tehtiin v. 1699 rauha, jossa Venäjä sai pitää Asovin kaupungin ja linnoituksen. Pietarilla oli nyt satama Mustan meren rannalla.
XIII. Sota alkaa Ruotsin kanssa. — Kaarle XII.
Jo ennen kun rauha Turkin sulttaanin kanssa oli tehty, oli Pietari kääntänyt huomionsa Itämereen päin, saadaksensa siellä satamia; hän oli hankkinut liittolaisenkin itselleen sitä varten aljettavaan sotaan Ruotsia vastaan. Ulkomaan matkalta palatessaan v. 1698 tapasi hän Puolan kuninkaan August II:sen Ravassa. Täällä jo suunniteltiin vastaista sotaa, mutta varsinaista sopimusta ei tehty, ennenkuin seuraavana vuonna. Samaan aikaan saatiin Ruotsin kolmaskin naapuri Tanskan Fredrik IV:s samaan liittoon.
Edellisten vuosisatojen kuluessa olivat Ruotsalaiset ja Venäläiset monta kertaa olleet toisiansa vastassa sotatantereilla. Iivana III, Iivana IV, Boris Godunov, Mikael Romanov ja Aleksei olivat jo yrittäneet länteenpäin siirtää Venäjän rajaa päästäkseen meren yhteyteen. Mutta ei se ollut onnistunut. Ruotsin harjaantuneemmat sotajoukot, sankarikuninkaat Kustaa II Adolf ja Kaarle X Kustaa sekä monet etevät sotapäälliköt niinkuin Pontus ja Jaakko de la Gardie, Evert Horn y.m. olivat hankkineet voittoja Ruotsille. Ruotsi oli näihin aikoihin mahtavimmillaan ja yksi Euroopan suurvalloista. Sillä oli maita Itämeren kaikilla rannoilla; sillä oli hyvin järjestetty sotalaitos sekä muutenkin hyvin järjestetyt olot. Mutta pian rupesi tämä suuruus horjumaan. Ruotsin valtio oli liian pieni ja vähäväkinen ylläpitämään näin suurta valtaa, varsinkin kun nuot voittomaat olivat meren eroittamana emämaasta ja naapureina mahtavat kansat, jotka odottivat vaan aikaa, jolloin saisivat menettämänsä alueet takaisin.
Ja tuohon he arvelivat nyt olevan sopivan ajan monestakin syystä. Ruotsissa oli Kaarle XI:nen viimeisinä hallitusvuosina ollut suuret ja kamalat nälkävuodet vv. 1695—97, jotka aineellisessa suhteessa olivat sangen turmiolliset koko valtakunnalle. Sen lisäksi naapurit toivoivat etua itselleen siitä tyytymättömyydestä joka Ruotsin aatelistossa, etenkin Virossa ja Liivinmaassa, oli vallitsemassa. Kaarle XI:s, joka oli ankara mies, oli näet tuntuvasti vähentänyt aatelisten mahtia n.s. reduktsioonilla. Aikojen kuluessa, etenkin edellisten sotien aikana, oli aatelisto saanut hallitsijoilta suuria läänejä, joista he saivat verot nostaa ynnä muitakin oikeuksia. Valtio menetti tämän kautta paljon tiloistaan, koska suuri osa maata (Suomesta esim. kaksikolmannesta) oli täten jaettu; sen lisäksi olivat talonpojat yhä enemmän joutumassa aatelismiesten valtaan. Mutta Kaarle XI palautti läänitykset ankaruudella kruunulle takaisin. Siitä tyytymättömyys. Itämeren maakuntain aateli varsinkin siitä nurkui, sen suuri valta kun ulottui keskiajalta asti; se piti reduktsioonia suorastaan vääryytenä. Yksi liiviläinen aatelismies Juhana Reinhold Patkull esiintyi ennen muita maansa aatelin asian-ajajana. Hän oli Tukholmassa pyytämässä hallitukselta lievennystä; mutta siellä hän ei saanut mitään aikaan. Hän joutui yhä kireämmälle kannalle Ruotsin hallituksen kanssa, jonka vuoksi hän lähti kotimaastaan pois ja rupesi vehkeilemään entistä esivaltaansa vastaan, sanoen ajavansa siten koko kotimaansa aateliston asiaa. Patkull meni ensin Puolan kuninkaan palvelukseen, tarjoten synnyinmaatansa hänelle; Liivinmaa olikin v:teen 1629 asti ollut Puolan alusmaana. Samaan aikaan hän valitteli sopimuksia Puolan ja Venäjän välillä; vähän myöhemmin hän kokonaan rupesi tsaarin palvelukseen, ja oli hänelle suurena apuna valtion asioissa, Venäjällä kun taitavia valtiomiehiä ei vielä ollut. V. 1706 hän kuitenkin joutui Ruotsin kuninkaan haltuun ja hän tuomitutti hänet valtion rikoksesta kuolemaan ja mestautti hänen kauheimmalla tavalla.
Tuo vastikään Ruotsin valtaistuimelle noussut nuori kuningas Kaarle XII näytti naapuriruhtinasten mielestä sellaiselta, ettei hänestä paljon vastusta sodassa olisi tuleva. Kaarle XII oli 15-vuotiaana v. 1697 saanut valtion hallituksen käsiinsä, säädyt kun julistivat hänet täysi-ikäiseksi, vaikka hän vasta 17-vuotiaana lain mukaan oli oikeutettu hallitukseen ryhtymään. Eikä Kaarle XII:nen alku-hallitus paljon takeita hänestä näyttänyt antavankaan.