Ensimmäiset hallitusvuotensa Kaarle XII, poika kun oli, kulutti suureksi osaksi kaikellaisissa poikamaisissa huvituksissa. Jo silloin tuli esille rohkeus, halu vaarallisiin yrityksiin, jota hän myöhemmin sodissaan osotti. Mäenlaskut, hurjat ratsastukset, huimapäiset jahdit, varsinkin karhujen hätyyttäminen, oli hänen huvinaan. Anteliaasti jakoi hän suosituilleen niitä varoja, joita hänen isänsä oli koonnut, jotta todellisen tarpeen tullessa rahat olivat lopussa. Mutta alusta alkaen hän osotti myöskin käskeväisyyttä, itseensä luottamusta, itsepäisyyttä ja kovuuttakin, jotka ominaisuudet olivat loppuun asti hänen luonteensa selvimpänä tunnusmerkkinä. Hän ei kuunnellut vanhojen ministerien neuvoja, kun hän itse toisin oli mielessään päättänyt; hän nuhteli heitä ankarasti, jos he uskalsivat vastaväitteitä tehdä hänen esityksiinsä. Mutta pian mairittelijat pääsivät hänen suosioonsa.
Kaarle XII oli pienestä lapsuudesta asti tottunut näkemään itsevaltaisen kuninkuuden majesteettia; tuo katsantotapa oli imeytynyt hänen vereensä ja antoi yhä tukea ja vauhtia hänen muutenkin itsepintaiselle luonteelleen. Hän tahtoi esiintyä aina itsevaltiaana käskijänä; hänen tahtoansa ei kukaan saanut loukata tai vastustaa; se oli hänen kuninkaallista arvoansa alentava. Ja tästä arvosta hän oli arka. Kun hän kerran oli mielensä lausunut, ei hän vaatinut ainoastaan, että kaikkein piti sitä noudattaa, vaan hän pysyi itsekin siinä lujasti, vaikkapa asia muista olisi näyttänyt mielipuolen työltä. Suorinta tietä oli kaikki pantava toimeen. Ei diplomaattiset keskustelut eikä neuvottelut olleet hänen mieleensä; hän piti niitä kujeina; valtiomiehiä ei hän läheisyydessään suosinut; ne sekoittivat vaan hänen mielestään asiat; ne olivat kynällä taistelijoita. Jos ei mahtisana auttanut, niin miekka kädessä Kaarle XII ratkaisi asiat tahtonsa mukaan. Ja kun vihollista vastaan oli asettuminen, ei hän katsonut missä oli mukavin, vaan missä suorin tie; uhkarohkeat yritykset olivat hänelle mieluisia ja missä vaara oli suurin, siellä hän tavallisesti itse oli saapuvilla. Hän rupesikin lopulta pitämään itseään Jumalan suojelemana henkilönä, jonka tehtävänä oli oikeuden turvaaminen maailmassa. Eikä tämä Ruotsin "nuori leijona" mistäkään muusta huolinutkaan, kuin siitä, mitä hänen käsityksensä mukaan oikeus ja rehellisyys vaati. Kaikki valtion edut, maan kärsimiset ja rasitukset, miesten hukka, eivät häntä liikuttaneet; valitushuutoja suotta tuotiin hänen korviinsa; hän taisteli vaan kuin Sven Tuuva viimeiseen asti askeltakaan väistymättä. Oma kunnia ja maineenhalu olivat tuskin paljon vaikuttamassa, sillä yksityisenä ihmisenä hän esiintyi vaatimattomana. Jumalan pelko, totuuden puolustaminen, rehellisyys ja lujuus tekevät Kaarle XII:sta suuren henkilön, mutta valtiomiehenä ja suuren valtakunnan kuninkaana onnettoman seikkailijan. Hänen sotiensa seuraukset sen selvään osottavat.
Tällainen oli se mies, jonka kanssa Pietari kovimmat taistelunsa taisteli ja josta hän viimein sai voiton.
Pietarin elämä oli myöskin alusta alkaen taistelua, jos ei aina sotatantereella, niin toisaalla; hän taisteli vimmatun tavalla kansansa raakuutta vastaan. Mutta aivan erilaiset olivat nämät molemmat henkilöt, jotka ovat historian merkillisempiä. Kaarle uhrasi kaikki luultua totuutta maailmassa toteuttaakseen, sen edestä täytyi kaikkein väistyä; Pietari uhrasi taas kaikki oman kansansa ja valtionsa eduksi; minkä hän piti sille hyvänä, sen mukaan hän toimi. Tässä kohden ei Pietari säästänyt mitään. Omia alamaisiaan hän ei säästänyt; itseään hän ei säästänyt; mutta hän ei pitänyt lukua niistä keinoistakaan, jotka veivät tämän tarkoituksen perille. Pietarin sanat ja lupaukset eivät olleet paikkaansa pitäviä; ystäväänsä hän tahtoi käyttää hyödykseen. Teeskentely, viekkaus ja petos olivat liiankin usein hänen toimissaan näkyvissä. Venäjän tsaari oli ennen kaikkia valtiomies, jonka päämääränä on edun saavuttaminen. Persoonalliset ominaisuudet eivät hänessä myötätuntoisuutta herätä. Mutta hänen väsymätön lujuutensa ja valtiollinen älynsä hänelle lopulta voiton tuottivat.
Näiden molempien miesten luonteet tulevat näkyviin heidän teoistaan ja suhteistaan toisiinsa, joista nyt lähdemme kertomaan.
Niinkuin jo mainittiin, muodostui suuri liitto Kaarle XII:tta vastaan. Jokaisen näistä kolmesta naapurivalloista piti samaan aikaan alkaman sodan. Tanskan kuningas Fredrik IV:s rupesi ahdistamaan Kaarle XII:nen ystävän ja langon Holstein-Gottorpin herttuan maita. Mutta Puolan puolelta tuli ensin sanoma rauhan rikkoontumisesta.
Maaliskuun 9 p:nä 1700 oli Kaarlella suuri jahtiseurue muassaan metsässä. Karhuja piti kaadettaman, mutta ei kenelläkään saanut olla mukanaan ampuma-aseita, vaan karhut piti verkkoihin kiedottaman ja sitten paksuilla sauvoilla ja puuhaarukoilla surmattaman. Useita karhuja oli kaadettu ja iloittiin paraillaan, kun eräs kapteeni toi Riiasta sanoman, että August-kuningas oli hyökännyt Liivinmaahan ja alkanut Riikaa piirittämään. Kuningas oli levollinen, arveli, vaan, että August pian pannaan palaamaan samaa tietä, jota hän oli tullutkin. Metsästystä jatkettiin; mutta viimeinen se oli, johon Kaarle XII otti osaa. Leikki muuttui todeksi.
Muutaman päivän perästä tämän jälkeen tuli kuninkaalle tieto, että
Tanskan kuningas oli hyökännyt Holstein-Gottorpin herttuan maihin.
Venäjän tsaari ei alkanut sotaa ennenkuin rauha Turkin kanssa oli tehty. Huhuja rupesi jo aikaisemmin kuulumaan Venäjän puoleltakin; varustuksia tehtiin, ja Ruotsin lähettiläs Venäjällä ilmoitti kotimaahansa pelkäävänsä sotaa. Mutta Pietari teeskenteli ystävyyttä Ruotsille samaan aikaan kun hän Puolan kuninkaan kanssa keskusteli yhteisestä hyökkäyksestä Ruotsin maihin. Muun muassa kävi Pietari tähän aikaan Ruotsin lähettilään luona, ja lohdutti hänen tytärtään, joka katkerasti oli itkenyt sodan alkamista peläten. "Sinä tuhma lapsi", sanoi hän sanoneensa hänelle, "miten saatat luulla, että minä alkaisin vääryydellä sodan ja loukkaisin ikuista rauhaa." Tsaari oli vielä samalla kerralla syleillyt lähettilästä sekä vakuuttanut, ettei hän Riikaa jättäisi Puolan kuninkaan haltuun, jos tämä sen valloittaisi.
Mutta muutamia viikkoja tämän jälkeen oli Pietarin joukot jo marssimassa Narvaa kohden. Elokuun 8 päivän illalla sai hän sanoman Turkin kanssa tehdystä rauhasta ja seuraavana päivänä hän jo toisen alotti. Sanoma sai Ruotsissa kaikki hämmästymään, sillä samana päivänä kun tsaarin joukot lähtivät liikkeelle Inkerinmaata kohden, oli hänen lähettiläänsä ollut Kaarlen luona onnea toivottamassa Tanskalaisista saadun voiton johdosta. Sodan syyksi ilmoittaa tsaari Ruotsin kuninkaalle antamassaan sodan julistuksessa monet "uskottomat teot" Ruotsin puolelta sekä sen loukkauksen joka hänelle v. 1697 Riiassa oli tapahtunut.