Näin oli Kaarle XII saanut äkkiarvaamatta kolme vihollista. Tämä sota, joka nyt alkoi on historiassa saanut "suuren pohjoissodan" nimen. Se kesti kaksi vuosikymmentä ja oli seurauksiltaan sangen tärkeä. Sen kautta muuttui valtiolliset olot Pohjoismaissa kokonaan toiselle kannalle; ja myöskin Suomelle, joka siitä ehkä enemmän kuin muut maat sai kärsiä, olivat sen vaikutukset sangen tärkeitä.
XIV. Narvan tappelu.
Tanskaan Kaarle XII ensin riensi joukkoineen, mutta tuskin oli hän Seelannin saarelle ilmestynyt rohkean ylimenon jälkeen, ennenkun Tanskan kuningas suostui rauhaan, sitoutuen noudattamaan Ruotsin kuninkaan määräämiä ehtoja. Hän pelkäsi näet pääkaupunkinsa joutuvan Ruotsalaisten käsiin. Tämä pikainen sodan päättyminen Tanskan puolelta oli tärkeä Kaarle XII:lle, sillä hän saattoi nyt käyttää kaikki sotavoimansa muita vihollisia vastaan.
Lokakuun 1 p:nä lähti Kaarle laivoillaan Etelä-Ruotsista ja saman kuun 6 p:nä laskettiin ankkurit Liivinmaan rannalla Pernovan kaupungin satamassa. Kuningas oli kahden vaiheella, pitikö hänen ensin mennä Riikaa auttamaan, jota Puolan kuninkaan joukot piirittivät, vai Narvaa kohden, jota tsaarin suuri armeija ahdisti. — Ennenkuin hän liikkeelle lähti, tuotiin hänelle sana, että Puolan joukot olivat lähteneet Riian piirityksestä; ja silloin lähetettiin 5,000 miestä Liivinmaata suojelemaan, kuningas itse lähti Narvaa vapauttamaan.
Narvan kaupunki oli varustettu paikka Suomenlahden rannalla Inkerin- ja Vironmaan rajalla. Pietari tahtoi siitä saada sataman Itämerellä, sen vuoksi ryhtyi hän sitä ensin valloittamaan. Kaupunkia oli puolustamassa komentaja Rudolf Horn, jolla oli ainoastaan 1,800 miestä joukkonaan. Venäläisiä taas oli piirittämässä kaupunkia noin 40,000 miestä. Ylipäällikkyyden sotajoukossaan oli Pietari nytkin uskonut ulkomaalaiselle, eräälle ranskalaiselle herttualle Kaarle Eugen de Croi'lle; hänen kanssaan hän nyt neuvotteli. Gordon ja Lefort, tsaarin aikaisemmat neuvonantajat, olivat jo poissa. Piiritysvalleja alkoivat Venäläiset rakentaa; juoksuhautoja kaivettiin, joita myöten lähennettiin kaupunkia. Mutta yritys ei onnistunut; kanuunat olivat huonoja, ruuti kelvotonta ja vielä päälliseksi eräs ulkomaalainen upsieri, joka jo Asovin retkellä oli ollut tärkeänä apumiehenä, karkasi Ruotsalaisten puolelle. Horn taas puolestaan piti uskollisesti puoliaan, odottaen kuninkaan tuloa.
Pian tulikin Ruotsin pieni joukko näkyviin. Siinä oli ainoastaan 8,400 miestä, joista 3,200 oli Suomalaisia. Monta puutetta oli armeija jo saanut matkallaan kärsiä; vaatteet olivat huonot ja ohuet; yhtämittaiset sateet tekivät kulun hankalaksi ja yönvieton tukalaksi, taivasalla kun oltiin. Mutta kuningas kulki johtamassa ja vei eteenpäin. Pidettiin sangen vaarallisena, melkeinpä mahdottomana, niin vähäisellä joukolla lähteä tappeluun viittä kertaa lukuisampaa vihollista vastaan. Kaarlea koettivat hänen vanhat ja kokeneet kenraalinsa, varsinkin Rehnsköld, siitä pidättää, siksi kun lisäväkeä saapuisi. Mutta Kaarle ei kallistanut korvaansa sinne päinkään. "Vaikkapa heitä olisi saman verran lisäksi", sanoi hän, "hyökkään minä heidän päällensä, sillä minä tiedän, että Jumala on minun kanssani ja oikea asia puolellani".
Kaarle oli niin varma voitostaan, että hän jo ennen tappelua lähetti henkivartiarykmenttinsä Tarttoon pidättämään Venäläisiä pakomatkalla.
Narvan kaupunkia ruvettiin lähestymään; kahdessa paikassa oli Venäläisiä etuvartijajoukkoja, joiden piti estää Ruotsalaisia pääsemästä. Ne voitettiin helposti. Ja siten tultiin Narvan edustalle. Venäläisten sotalinja, jonka toinen siipi ulottui Narova-jokeen, oli noin puolta penikulmaa pitkä. Ruotsalaiset olivat saaneet huhuina kuulla, että vihollisia oli 80,000 miestä ja 150 kanuunaa. Heitä itse siis olisi ollut kymmenen kertaa vähemmän ja kaikki väsyneenä matkasta, läpimärkänä, nälissään, sillä Venäläiset olivat jo ennen ryöstäneet ja paljaaksi tehneet kaikkia lähiseudut. Hevoset tuskin saattoivat pystyssä pysyä, viiteen vuorokauteen kun eivät olleet saaneet korttakaan suuhunsa. Mutta paluu oli jo myöhäistä. Arpa oli heitetty. Tästä päivästä riippui koko Ruotsin asema.
Mutta tämä Marraskuun 20 p. kallistui Ruotsin eduksi. Kuningas järjesti sotajoukkonsa sotarintamaan, itse asettuen sille paikalle, jossa hän arveli taistelun tulevan tulisemmaksi. Hän oli näet, tarkastaessaan vihollisen asemaa, huomannut suuremman tykistön keskikohdalla Venäläisten linjaa; siinä hän arveli tsaarin olevan, ja sen hän tahtoi itse valloittaa. Mutta Venäjän tsaari ei enää ollutkaan armeijassaan. Edellisenä yönä kerrotaan hänen tulleen de Croi'n luokse sekä ilmottaneen hänelle olevansa pakotettu lähtemään armeijasta pois ja jättävänsä ylipäällikkyyden hänelle. Syytä tähän omituisen lähtöön ei tiedetä; muutamat lukevat sen tsaarin pelkuriuden syyksi, toiset taas arvelevat, ettei hän osannut arvata tappelun niin pian syntyvän, ja että hän lähti uusia joukkoja keräämään. Mutta haitallisesti vaikutti oikean ylipäällikön puute Venäjän joukoissa; de Croi'ta, ulkomaalainen kuin oli, sotamiehet vihasivat: toiset upsierit eivät taas tahtoneet totella hänen käskyjään; Venäjän joukossa vallitsi tyytymättömyys, nurja mieli ja kateus, ja hajanaiseksi sen kautta toiminta muuttui.
Päivällisen aikaan äsken mainittuna päivänä hyökkäsivät Ruotsin joukot, huutaen "Jumala kanssamme" vihollisten varustuksia kohden. Samaan aikaan oli juuri ankara lumituisku tullut, joka vasten Venäläisten silmiä tuprutti lunta, etteivät he saattaneet ollenkaan nähdä Ruotsin joukkoja, ennenkuin ne jo olivat noin 50 askelen päässä. Ruotsalaiset astuvat vallihautaan; siinä oli kyllä vettä vyötäisiin asti, saviset ja vetiset reunat, mutta toiset tunkivat päälle takaapäin, ja siten pian päästiin toiselle puolelle. Paalut, jotka olivat Venäläisten leirin suojana, murrettiin. Neljännes tunnin kuluessa oli tämä tapahtunut. Taisteltiin ankarasti; Venäläiset puolustivat itseänsä hurjasti leirissään, mutta vähitellen rupesivat he peräytymään sitä siltaa kohden, joka vei Narova-joen yli. Silta meni tungoksessa rikki; väkeä putosi jokeen, jossa paljon sai surmansa vihollisten kuulista. Ne taas, jotka eivät sillalle rynnänneet, lähtivät leiristä avonaiselle tantereelle, jossa heitä ammuttiin. Kun ampumavarat loppuivat Ruotsalaisilta, kulkivat he pitkin vihollisen leiriä etsimässä uusia.