Pian tulikin Ruotsalaisten heikkous näkyviin ja toisaalta taas Venäläisten yhä kehittyvä etevyys. Näissä taisteluissa saivat Venäläiset oppia parempaa sotataitoa Ruotsalaisilta. Venäjän viholliset olivat siten heidän opettajansa, jonka opin nojalla he vihdoin saivat heistä voiton. Jo seuraavana vuonna Narvan tappelun jälkeen sai Pietarin kenraali Scheremetjev voiton Liivinmaalla Erastvaren luona. Tsaari oli suuresti mielissään. Scheremetjeville hän osotti suurta kunniaa; sotamiehiä palkittiin, ja Moskoovassa pidettiin suuria voittojuhlia. Sen jälkeen seurasi voitto toisen jälkeen; varustetut linnat ja kaupungit joutuivat Ruotsalaisten käsistä. Kaikki Itämeren maakunnat hävitettiin julmasti sillä se kuului sen ajan sodankäymistapaan. Niinpä käskee tsaari v. 1702 päällikkönsä Scheremetjevin hävittämään Liivinmaata niin kovasti, ettei vihollinen missäkään saisi turvaa ja apua. Scheremetjev panikin tsaarin käskyn kaikella ankaruudella toimeen. "Koko maa on hävitetty", kirjoittaa hän, "niin ettei ole enää mitään hävitettävää; sillä kaikki on erämaaksi muuttunut". Asukkaat vietiin vangiksi; miehet vaimoineen lapsineen myytiin orjiksi Venäjän kaupungeissa. Liivistä oli niitä otettu siihen määrään v. 1702, ettei sotajoukko tahtonut riittää niitä vartioimaan. Ja niitä myytiinkin sen johdosta hyvin halvasta. Lehmästä kun maksettiin 9 kop., maksettiin Virolaisesta 10 tai 12 kop., mutta lapsi myytiin 1 kopeekasta.

Vangit joutuivat hajalleen pitkin Venäjän valtakuntaa mikä minnekin, ja jäivät teille tietämättömille. Mutta olipa joku muita onnellisempi. Pientä Marienburgin kaupunkia vallotettaissa joutui muiden mukaan eräs nuori nainen vangiksi. Hän joutui ensin Pietarin suositun ruhtinas Menschikovin luokse, mutta kun tsaari hänet siellä näki ja oli häneen mieltynyt, otti hän hänet luokseen: ja tästä tytöstä tuli myöhemmin Pietarin puoliso ja Venäjän keisarinna.

Narvan kaupunki ja linnoitus, jonka luona Pietari oli suuren tappionsa kärsinyt, joutui v. 1704 hänen haltuunsa. Viekkautta käytti hän siinä, joka osaksi onnistuikin. Hän tiesi näet, että kaupungissa odotettiin apua Ruotsin kenraalilta Schlippenbachilta; sen johdosta antoi hän pukea muutamien rykmenttien sotamiesten Ruotsalaisten pukuun sekä hankki Ruotsin lippuja. Narvan puolustajat luulivat silloin toivotun avun saapuvan; osa heistä tuli ilomielin niitä ottamaan vastaan; mutta siellä toiset saivat kuoleman, toiset taas joutuivat vangiksi. Muutamat pääsivät kuitenkin kaupunkiin takaisin. Linnan päällikkö Horn puolusti itseänsä ankarasti, eikä antautunut, vaikka Venäläisten päällikkö Ogilvy vaati sitä. Hän lausui vastaukseksi Venäläisten antautumispyyntöön, että niinkuin Jumala heitä oli auttanut Narvan luona ennenkin, hän nytkin heitä auttaisi. Väkirynnäköllä vastattiin Venäläisten puolelta; ja Horn ei voinut kaupunkia puolustaa. Tsaari oli sangen suuttunut Hornille tästä sitkeästä vastarinnasta. Kaupunkiin tultuansa vaati hän hänet luoksensa ja heti kun hän hänet äkkäsi lausui hän lyöden häntä: "Sinä yksin olet syypää siihen, että näin paljon verta on suotta vuotanut. Voimatonna kun jo kauan olit, olisi sinun pitänyt antautua. Se on sodassa tapana". Lyöden verellä tahratun miekkansa pöytään jatkoi hän vielä: "Katsoppas, tämä miekka on punainen, mutta se ei ole punattu Ruotsalaisten verellä, vaan Venäläisten". Pietarin sanotaan näet pistäneen venäläisiä sotamiehiä kuoliaaksi, kun he olivat ruvenneet kaupungin asukkaita ryöstämään, vaikka hän oli ankarasti sen kieltänyt. Kaupungin asukkaille hän lupasi turvallisuutta, mutta Hornin täytyi 15 vuotta olla vankeudessa.

Narvan voitto saattoi Pietarin toiveet yhä suuremmaksi. "Tässä", kirjoittaa hän eräälle korkealle virkamiehelle, "jossa Jumala meidät neljä vuotta sitten kuritti, on hän nyt meille suloisen voiton suonut".

Jo vuotta ennen oli hän valloittanut Neva-joen suussa erään pienen Nevalinna-nimisen linnan ja kaupungin, joka tuli hyvin tärkeäksi koko Venäjän seuraavassa oloissa. Se oli näet se paikka, jossa Pietarin kaupunki nyt on. Heti sen valloitettuansa ryhtyi hän siihen uutta pääkaupunkia rakennuttamaan. Tähän soiseen ja rämeiseen seutuun kohosi pian suuria rakennuksia, palatsia, linnoja ja kirkkoja; Venäjän laivoja rupesi kulkemaan Nevajoella. Retusaari eli Kronstadt vähän matkan Nevan suusta Suomenlahdessa oli ollut metsäinen saari; sielläkin ruvettiin varustuksia tekemään; siitä muodostettiin Pietarin etu-varustus, jommoisena se vielä nytkin on. Mitenkä Pietari tämän kaikki lujalla tahdollaan sai aikaan, kerromme tuonnempana.

Itämeren maakunnat joutuivat suurimmaksi osaksi tsaarin haltuun näinä vuosina; Pähkinälinna, Tartto y.m. linnoitukset antautuivat; ainoastaan Riika ja Rääveli jäivät vielä toistaiseksi Ruotsalaisten omaksi.

* * * * *

Sill'aikaa kun Pietari valloitteli Itämeren maita Ruotsalaisilta, oleskeli Kaarle XII sotajoukkoineen Puolassa. Jo vuonna 1701 oli hän mennyt Väinä-joen yli Kuurinmaalle, karkottaen August II:sen saksilaiset joukot edellään. Ruotsin maiden rajat olivat tältä puolen nyt aivan turvassa; ja olisi kuninkaan sopinut taas kääntyä Venäläisiä vastaan estääkseen heti alussa Pietarin suuria tuumia ja varustuksia kehittymästä. Mutta Kaarle XII ei tätä vaaraa käsittänyt; helpot voitot saivat hänen yhä enemmän luottamaan onnetarten suosioon. Hänen suunnitelmansa saivat yhä suuremman muodon. Hän ei tyytynyt siihen, mitä hänen valtakuntansa etu vaati, vaan hän rupesi taistelemaan oman tarkoitustensa saavuttamiseksi. Hänen mielessään vakaantui se ajatus, että petollinen August II oli pakotettava luopumaan Puolan kruunusta ja toinen saatava sijaan. Sen kautta oli Kaarle XII:nen oikeuden tunto tyydytetty. Hänen mielessään kangasteli kenties sekin aatos, että hän saisi uudesta asettamastaan kuninkaasta liittolaisen Venäjätä vastaan. Mutta se osottaa, ettei hän tuntenut tarpeeksi Puolan valtiota. Puolan joukkoja hän kyllä voitti toisen toisensa perästä, mutta maa ei sillä ollut kukistettu. Voitot olivat petollisia. Sen oli jo hänen isoisänsä Kaarle X:s saanut kokea. Hänkin oli voitokkailla sotajoukoillaan risteillyt halki Puolan, mutta hävitetyksi hän ei sitä saanut, ainoastaan heikonnetuksi. Puolan valtiolta puuttui näet yhteyttä; se ei ollut sellainen luja yhteen sulautunut kokonaisuus kuin esim. Ruotsi tai Tanska. Kuningas siellä oli, mutta hän oli voimaton; valtiopäivillä asiat piti päätettämän; siellä olivat yksinomaan aatelismiehet ja korkeimmat papit saapuvilla. Mutta valtiopäivätkin olivat voimattomat toimintaan; sillä ei päätöstä saatu aikaan, ellei yksimielisyys ollut täydellinen. Sen esti n.s. "vapaa veto-oikeus". Se taas saattoi täydellisen hajaantumisen, riitoja ja puoluetaisteluja; se suuri vapaus, joka muka oli olemassa, olikin ainoastaan vallattomuutta. Puolan valtioruumiin eri osat olivat hajallaan, ja eri osia oli mahdoton yht'aikaa tukahuttaa, ja vielä mahdottomampi oli luoda tuosta höllästä valtiosta lujaa yhtenäistä liittovaltiota, niinkuin Ruotsin kuningas kenties toivoi.

Kaarle XII samoili joukoillaan Puolassa paikasta toiseen viisi vuotta väjyen Augustin kruunua; hän sai loistavia voittoja, pakotti Puolalaiset luopumaan August II:sesta sekä valitsemaan v. 1704 erään Stanislaus Lecsinskin, joka kuului Puolan mahtavampiin aatelissukuihin. Vaali ei kuitenkaan ollut yksimielinen, ja ainoastaan Ruotsin sotajoukkojen pakotuksesta hän kuninkaaksi huudettiinkin. Augustilla oli vielä sotajoukkoja ja hän oleskeli Puolassa tämän jälkeen kaksi vuotta, jolloin hänen täytyi lähteä perintömaahansa Saksiin. Mutta Kaarle XII ei häntä vieläkään jättänyt rauhaan; hän seurasi häntä Saksiin, ja vasta siellä sai hän hänet rauhaan taipumaan ja samassa luopumaan Puolan kruunusta v. 1706 Altranstadtin rauhassa.

Nyt oli Kaarle XII maineensa kukkulalla. Hän oli keskellä Euroopaa suuri voitokas armeija mukanaan. Eipä siis kumma, että häntä koetettiin saada sekaantumaan Länsi-Euroopan valtiollisiin asioihin. Tähän aikaan käytiin toista suurta sotaa Länsi- ja Etelä-Euroopassa. Useat Euroopan valtiot olivat yhtyneet taistelemaan mahtavata ja ylpeätä Ranskan kuningasta Ludvig XIV:ttä vastaan; hän oli jo masentumaisillaan. Sen vuoksi kääntyi hän Ruotsin kuninkaan puoleen, tahtoen häntä puolelleen, niinkuin Ruotsin ja Ranskan sotavoimat kolmikymmenvuotisessa sodassakin olivat ennen yhdessä taistellet. Kaarle XII ei kuitenkaan ryhtynyt enää näihin asioihin, ja kaikki hänen lähemmät neuvonantajansakin koettivat sitä estää. Oli aika jo kääntyä Venäjätä vastaan ja kukistaa sekin niinkuin muidenkin vihollisten oli käynyt.