XVI. Kaarle XII lähtee Venäjälle.
Kun tieto oli levinnyt siitä, että August II oli tehnyt rauhan Kaarle XII:nen kanssa, arvasi Pietari, että nyt oli hänelle ratkaiseva hetki tulossa. Kaikki sotapuuhat Itämeren maakunnissa jäivät toistaiseksi ja aljettiin toisaalla varustuksia tekemään. Kaupunkien linnoituksia Puolan rajalla ruvettiin parantamaan, varsinkin Kieviä; myöskin Moskoovaa ja sen lähellä olevia kaupunkia varustettiin, virtojen luona piti varustuksia tehtämän. Määräyksiä annettiin, että heti Ruotsalaisten ilmaantuessa piti asukkaiden viedä karjansa ja muut varansa pois, jotta ei olisi vihollisella niitäkään saatavissa. Kaikkien tuli olla varuillaan pian sattuvaa suurta tapahtumaa varten.
Pietari saattoi ruveta Ruotsin kuningasta vastustamaan jo Puolassa ja estää hänen tuloansa Venäjälle. Siitä olikin kysymys, mutta tsaari ei tähän tuumaan uskaltanut ryhtyä. Kaarle XII:tta oli ympäröimässä voittamattoman sankarin loisto; häntä vastaan ei uskallettu ryhtyä julkiseen taisteluun; virtojen ylimenopaikoissa, nälkään näännyttämällä piti hän voitettaman. Se oli Venäjän tsaarin tuuma.
Elokuussa v. 1707 lähti Kaarle XII vihdoin liikkeelle Saksista. Hän marssi Puolaan ja oli siellä seuraavaan vuoteen asti. Aikaisin keväällä v. 1708 meni hän Venäjän rajan yli, otti Grodnon kaupungin haltuunsa, josta tsaari kahta tuntia ennen hänen tuloansa oli paennut.
Nyt oli Pietari masennettava ja Venäjän voima murrettava. Mutta millä tavalla? Useat kehottivat Ruotsin kuningasta lähtemään Itämeren maakuntiin, karkottamaan Venäläiset pois, riistämään heiltä takaisin valloitetut paikat ja ennen kaikkia estämään uutta pääkaupunkia syntymästä Neva-joen suuhun. Tämä suunnitelma oli Kaarle XII:kin mielessä jonkun aikaa; mutta hän luopui siitä. Hän arveli näet, että tuo kaikki olisi pian suoritettu, mutta sillä ei olisi Venäjän voima tarpeeksi muserrettu; ja sen hän tahtoi tehdä. Sen vuoksi hänessä pääsi vakaantumaan toinen paljon suuremmoisempi suunnitelma. Hän tahtoi tunkeutua itse Venäjän sydämeen, ottaa sen vanhan pääkaupungin haltuunsa, ja kun tsaari perinpohjaisesti oli masennettu, sitten oli rauhanehdot määrättävät. Tuuma oli suuremmoinen, ja sentähden se miellytti Kaarle XII:sta; sen lisäksi oli siihen muitakin houkuttelevia syitä. Kaarle XII toivoi näet saavansa liittolaisia. Turkin sulttaani oli osottanut ystävyyttä Ruotsin kuninkaalle; ei ollut ollenkaan mahdotonta, että hän ryhtyisi yhdessä Ruotsalaisten kanssa estämään Venäjän paisuvaa mahtavuutta. Olihan Pietari jo riistänyt siltä sodassa Asovin tärkeän kaupungin ja linnoituksen ja Tataarilaiset nykyisessä Etelä-Venäjässä, jotka olivat sulttaanin alamaisia, olivat Venäjän hallitukselle suutuksissaan sen mielivaltaisesta menettelystä sodan jälkeen, se kun oli anastanut suuria maa-aloja.
Mutta varmempia takeita näkyi olevan kasakkain atamaanista
Etelä-Venäjällä Ivan Stepanovits Mazepasta.
Tämä mies on saavuttanut suuremman kuuluisuuden kuin moni muu hänen asemassaan. Syntyänsä puolalainen aatelismies oli Mazeppa Puolan kuninkaan Juhana Kasimirin hovissa sekä komeutensa että hienojen seurustelutapojen vuoksi saavuttanut yleistä suosiota. Mutta rakkauden seikkoihin jouduttuaan erään puolalaisen magnaatin puolison kanssa, joutui hän pois koko isänmaastaan. Tuo aviomies, jota hän oli loukannut, sidotutti hänet kostoksi ihka alastonna hevosen selkään, joka lähti häntä kuljettamaan läpi metsäin ja yli vuorten. Pahasti runneltuna pääsi hän tästä kovasta koston rangaistuksesta kun muutamat kasakat, jotka tapasivat hänet tuossa surkeassa tilassa puolikuolleena, irroittivat nuorat, joilla hän oli sidottu. Kotimaahansa ei hän enää palannut, vaan asettui Vähä-Venäjän kasakoiden päällikön eli atamaanin luo. Jonkun ajan kuluttua hän itse nimitettiin tuohon tärkeään toimeen. Mazeppa oli kopea, itsekäs, turhamainen mies; arvon ja kunnian saavuttaminen oli hänen tarkoitusperänsä. Sen mukaan johti hän toimensa. Ja itsekkäisiin tuumiinsa näkyi hänellä olevan tarpeeksi kannatusta kasakoissa, ja tilaisuus hyvä, kun Ruotsin mahtava kuningas rupesi lähentelemään Venäjän rajoja. Dniepr-virran ympärillä asuvat kasakat, jotka ennen olivat olleet Puolan kuninkaiden alamaisia, olivat Pietarin isän Aleksei-tsaarin aikana liitetyt Venäjän valtaan. Heidän entiset vapaat laitoksensa oli silloin luvattu säilyttää. Mutta Pietari suuri ei näitä annetuita lupauksia noudattanut. Kasakoita pakotettiin varustustöihin, niinkuin muitakin, rekryytejä otettiin heidän joukostaan, veroja kohotettiin j.n.e. Tämän johdosta olivat kasakat tyytymättömiä; valituksia ja pyyntöjä esitettiin tavan takaa Mazepalle: sanotaanpa muutamien kehottaneen häntä vapauttamaan Vähä-Venäjä tsaarin vallasta.
Tähän vallitsevaan tyytymättömyyteen perustuen ja loukattuna siitä että tsaarin mahtava suosittu Menschikov pyrki syrjäyttämään hänen vaikutustaan, ryhtyi tämä 70-vuotias vanhus keskusteluihin sekä Puolan vasta valitun kuninkaan Stanislaus Leczinskin että itse Kaarle XII:nen kanssa. Eräs ruhtinatar Dolskij, älykäs ja juonikas nainen, oli vielä häntä kiihottamassa. Ensin tapahtui se varovasti; Mazepa horjui; hän teeskenteli samalla kertaa uskollisuuttaan tsaarille kuin hän oli hänen vihollistensa kanssa salaisessa kirjevaihdossa. Kauan aikaa pysyikin hänen kaksimielisyytensä salassa. Pietari rankaisi ankarasti kaikkia, jotka syyttivät atamaania petollisista juonista; niin lujasti luotti hän tähän mieheen. Vihdoin kuitenkin tuli asia ilmi, ja Mazepan täytyi lähteä pois olopaikastaan sekä saapui Ruotsalaisten leiriin Lokak. lopulla 1708, jolloin Kaarle XII oli jo Ukrainan rajoilla. Mutta mukanaan hänellä oli ainoastaan 7,000 kasakkaa, vaikka hän 30,000 oli luvannut tuoda. — Ruotsin kuninkaalle Mazepan toimet ja juonet tuottivat enemmän haittaa kuin hyötyä.
Tällä välin pitkitti Kaarle XII matkaansa yhä eteenpäin Venäjätä kohden. Hän oli tehnyt Lewenhauptin kanssa keväällä v. 1708 täydellisen sotasuunnitelman, jonka mukaan kaikki Ruotsin sotavoimat yhtä aikaa piti pantaman liikkeelle. Itse oli hänellä pääjoukko, 36,000 miestä, ja sen mukana hänen tuli tunkeutua Moskoovaan. Kenraali Lewenhauptin, joka oli Liivinmaalla, piti lähteä sieltä 11,000-miehisen armeijan kanssa samaan aikaan ja yhtyä pääarmeijaan sekä tuoda sillekin muonavaroja, niitä kun oli vaikea Venäjällä saada. Kenraali Lybeckerin voimia Suomessa taas oli käytettävä Inkerinmaalla samaan aikaan. Hänen tuli ahdistaa Pietarin vasta varustettua kaupunkia Neva-joen suussa. Vieläpä piti Puolan kuninkaankin ottaa samaan yritykseen osaa. Hän toivoi vielä, että Krimin Tataarit, vieläpä Turkin sulttaanikin yhtyisi häneen apujoukoilla.
Näin oli Kaarle XII suunnitellut tuon suuren aikeensa, jolla Venäjän valtakunta oli perin pohjin masennettava. Se oli mahtava ja älykkäästi ajateltu, niinkuin sota-asiain ymmärtäjät yksimielisesti sanovat; mutta se ei kuitenkaan onnistunut. Se oli kyllä mahdollinen toteuttaa, mutta niitä monia vaikeuksia, jotka saattoivat ilmaantua, ei otettu lukuun. Katselkaammepa miten se päättyi.