Jo vuoden 1708 kuluessa näkyi pahoja enteitä. Kaarle XII joutui yhä kauemmas Venäjän sisä-osiin. Liettuassa oli monia virtoja esteenä, rämeet ja suot hankaluutta tekemässä; sen lisäksi koko kesä niin sateinen, ettei miesmuistiin sellaista ollut sattunut. Kulku kävi hitaasti huonojen teiden vuoksi, hevoset eivät tahtoneet päästä eteenpäin; usein ne vaipuivat suohon melkein näkymättömiin. Sotamiehet kärsivät äärettömästi jo tästä luonnonkovuudesta, mutta vielä enemmän Venäläisten tekemästä haitasta. Vihollisen joukot kulkivat edellä; usein he ryhtyivät pienempiin kahakkoihin, häiriten Ruotsalaisten muutenkin hankalaa kulkua, mutta ei ratkaisevaan taisteluun, jota Kaarle XII olisi toivonut. Palavien kylien tulen heijastus osotti usein Ruotsalaisille mitä heidän oli odotettavissa, kun eteenpäin pyrkivät. Sillat olivat hävitetyt, tiet hakatuilla puilla tukkoon pantu. Ja kun kyliin tultiin, olivat ne joko tuhkaläjänä tai kokonaan autioina. Asukkaat olivat paenneet pois ja kätkeneet varansa maakuoppiin; sotamiehet eivät saaneet niitäkään ostaa, ei leipää eikä juomaa. Syksyn kuluessa täytyi heidän suurimmaksi osaksi syödä kasvien juuria, sieniä y.m., mitä metsissä löysivät. Tämän kovan kesän ja syksyn jälkeen tuli ankaran kylmä talvi, joka näytti voimaansa muuallakin. "Linnut putoilivat puusta", kirjoittaa eräs, joka oli retkellä mukana, "jotta niitä saatiin käsin kiinni niinkuin kesyjä eläimiä". Sotamiehet eivät saattaneet tätä kestää; pitkin teitä niitä vaipui toinen toisensa perästä. Nälkä ja kylmä se olikin, joka saattoi enemmän tuhoa Kaarle XII:sen sotajoukossa, kuin monet tappelut.
Eikä vielä tässä kylliksi. Tulipa muitakin onnettomuuksia lisäksi. Kuten mainitsimme, piti Lewenhauptin tuoda lisäväkeä ja elatusvaroja Liivinmaalta. Mutta Kaarle XII oli liian kauaksi kulkenut, sillä ennen kun Lewenhaupt pääsi yhtymään, olivat Venäläiset, joita johti Pietari itse, hätyyttäneet häntä Liesna-joen luona. 11,000:sta miehestä pääsi ainoastaan 7,000 perille; mutta vielä suurempi onnettomuus oli se, että muonavarasto joutui Venäläisten käsiin. Lewenhauptin joukot tulivat pääjoukkoon vaan kurjuutta lisäämään.
Kohta tämän jälkeen tuli toinen surusanoma Kaarle XII:nen leiriin. Lybeckerin retki Pietaria vastaan ei onnistunut. Tämä kenraali, joka on tunnettu meidän maan historiassa, oli kyllä ylpeä, mutta huono päällikkö ja pelkuri. Venäläiset saivat hänet pelotetuksi pois toimittamalla tahallansa hänen käsiinsä kirjeen, jossa kerrottiin, että muka suuri Venäläisjoukko oli tulossa Inkerinmaalle. — Turkin sulttaani ilmoitti niinikään, ettei hän millään tavalla aikonut ottaa osaa sotaan. Ruotsin kuninkaan täytyi siis luottaa yksinomaan omiin voimiinsa.
Ja kaikista vastuksista huolimatta pysyi Kaarle XII tyyneenä; järkähtämättä hitustakaan pitkitti hän kerran alottamaansa tietä. Niiden neuvoja, jotka kehottivat häntä peräytymään, ei hän ottanut korviinsakaan. Mutta sotamiehillä ei enää ollut samaa mieltä kuin ennen; kärsiminen ja puute teki heidän ruumiinsa voimattomaksi ja heidän mielensä alakuloiseksi; he nureksivat, että heitä kuljetettiin yhä kauemmas kotoa ja varmaan kuolemaan. Heillä ei enää ollut samaa varmaa voiton toivoa, joka ennen oli heitä elähyttänyt. Upsierit taas olivat eripuraisia keskenään; he koettivat vahingoittaa toinen toistansa; ja tyytymättömyys yhäti jatkuvaan sotaan ilmaantui heissäkin. Ruotsin armeija oli jo masentunut, se oli jo rappiolle joutunut ennenkun ratkaiseva taistelu tapahtui.
Tsaari oli yhäti pitänyt silmällä Ruotsalaisten kulkua ja pysytellyt heidän läheisyydessään. Hänen joukkoansa olivat toisellaiset kuin 9 vuotta aikaisemmin Narvan edustalla. Hän oli yhäti ollut toimessa ja etupäässä pitänyt sotalaitoksestaan huolta. Venäjän sotajoukko oli sillä välin saanut enemmän taitoa, kuntoa sekä samassa itseensä luottamusta, vaikka Kaarle XII ei kuitenkaan osannut tätä muutosta tarpeeksi arvostella. Sitä paitsi luotti Ruotsin kuningas yhäti onnen suosioon, joka tähän asti oli ollut hänen mukanaan. Pietari taas oli käynyt ankaran koulun; varovaisesti ja hiljalleen oli hän ja hänen valtionsa, kehittynyt; mutta hän oli oppinut yhä enemmän toivomaan ja luottamaan omiin voimiinsa.
Toisellaisella kannalla olivat siis entisestään tositeossa olosuhteet kun Pultavan luona taisteluun ryhdyttiin.
XVII. Pultavan tappelu. Kaarle XII:nen sotajoukko joutuu vangiksi.
Toukokuun 1 p. 1709 ryhtyi Kaarle XII piirittämään Pultavan varustettua kaupunkia Vähässä-Venäjässä. Hänen sotajoukkonsa oli edellisen vuoden kuluessa sulautunut 20,000:teen mieheen ja niistäkin oli joku tuhat sairaana. Näiden lisäksi oli noin 10,000 saporogilaista kasakkaa, jotka olivat hänen kanssaan tehneet liiton. Kanuunista oli ainoastaan 30 jäljellä; suurin osa oli matkalla jäänyt Liettuan soihin; ruutia oli sangen vähän ja sekin melkein kelvotonta, koska matkalla oli kostunut. Sen vuoksi täytyikin Ruotsin kuninkaan vastoin tapojansa ryhtyä pitkälliseen piiritykseen, sillä tällaisilla voimilla ja sotavarustuksilla ei hänkään voinut rynnäkköä ajatella. Venäjän joukot, jotka olivat seuranneet Ruotsalaisia ja toukokuussa asettuneet noin penikulman päähän varustettuun leiriin, oli yhteensä ainakin 60,000 miestä, toiset sanovat niitä olleen 80,000; sen lisäksi lähes 100 kanuuna, hyvät ampumavarastot ja ruokavaroja tarpeeksi. Ruotsin joukot kaivoivat juoksuhautoja ja lähentelivät niitä myöten kaupunkia. Pultavassa kävi olo puolustajille tukalaksi. Tyhjien pommien sisässä, joita kaupungista ammuttiin yli Ruotsalaisten leirin, annettiin kirjelipuilla tietoa tilasta Venäläisten leiriin; kruuti- ja muonavarat rupesivat loppumaan. Pietari oli itse saapunut kesäkuussa joukkojensa luo ja tahtoi mielellään pelastaa kaupungin. Mutta ratkaisevaan tappeluun oli hänen ryhtyminen, ennenkuin saattoi Pultavan puolustajille apua tuoda, Ruotsin joukot kun olivat hänen joukkojensa ja Pultavan kaupungin välillä. Sellainen oli kuitenkin pelko vielä Kaarle XII:nen armeijaa kohtaan, vaikkapa se olikin niin kurjassa tilassa, että tsaaria kauan aikaa arvelutti tappeluun ryhtyä. Vasta saatuansa tietää, että Ruotsin kuningasta oli pahasti jalkaan haavoitettu ja sentähden kykenemätön itse toimintaan, päätti hän antautua ratkaisevaan taisteluun. Ruotsin joukko oli myöskin halukas viimeiseenkin ponnistukseen, sillä sen asema oli tukala; puutteet ja kärsimiset pakottivat sotamiehiä toivomaan leipää tai kuolemaa, ja ilman taistelua ei minkäänlaista muutosta ollut toivottavissa.
Ruotsalaiset taistelun alkoivatkin. Kesäkuun 27 p. kutsui kuningas Rehnsköldin ynnä muut kenraalit luoksensa ja vuoteellaan maaten hän määräsi, että seuraavana aamuna oli taisteluun ryhdyttävä. Rehnsköld sai ylijohdon, sillä Kaarle XII ei itse kyennyt hevosen selkään nousemaan. Saman päivän illalla ilmotettiin myöskin sotamiehille, että aamulla varhain oli vihollista vastaan mentävä.
Kesäkuun 28 p. oli ratkaiseva päivä, Jo k:lo 4 aamulla lähtivät Ruotsin joukot liikkeelle; niitä oli vaan noin 13,000 miestä, muut olivat vallihaudoissa tai kuormaston luo jätetyt. Ampumavarastot olivat huonot, kuten mainittiin, joten he pian olivat pakotetut ryhtymään miekka kädessä käsikahakkaan. Ja vanhaa urhouttaan he kyllä osottivatkin. Tappelun alku näytti lupaavan Ruotsalaisille voiton; he karkottivat Venäläisten ratsuväen ja aikoivat rynnätä tsaarin varustettuun leiriin. Silloin aikoi Pietari joukkoineen jo paeta. Mutta pian asiat muuttuivat. Ruotsin joukot hajosivat liian etäälle toisistaan ja kun koko tsaarin suuret voimat tulivat esille, kävi asema Ruotsalaisille tukalaksi. Eräs osasto, jossa oli kuusi pataljoonaa kenraalimajuri Roosin johdossa, joutui saarretuksi; koko osasto joko kaatui tai joutui vangiksi. Venäjän lukuisat tykit tekivät ääretöntä tuhoa, jota vastaan urhoollisuus toiselta puolen ei mitään saanut aikaan. Näyttipä lopulta siltä kun koko Kaarle XII:nen sotajoukko olisi siinä paikassa auttamattomasti hukassa.