Venäjän tsaari oli koko tappelun ajan saapuvilla, kehottamassa ja järjestämässä. Että hän ei vaarallisempia paikkoja välttänyt, osottaa se, että yksi kuula meni hänen hattunsa läpi, toinen sattui satulaan; mutta mielenmalttiansa hän ei menettänyt. Kaarle XII oli myöskin taistelukentällä, vaikk'ei johtamassa; hän oli laitattanut itselleen kantotuolin, jolla hän kulki. Kuulat sinkoilivat hänenkin ympärillään. Toinen hevosista, jotka tuolia kannattivat, ammuttiin jo tappelun alussa kuoliaaksi. Sen jälkeen hänen henkivartiansa ottivat kantaakseen tuolin; niistä useimmat kaatuivat ja vihdoin ammuttiin koko tuoli pirstaleiksi, jonka jälkeen kuninkaan täytyi nostattaa itsensä hevosen selkään.

Sillä välin oli jo tappelun päätös ratkaistu. Venäläiset olivat karkottaneet Ruotsin joukot; tuhansia oli kaatunut, toisia joutunut vangiksi, joiden joukossa ylipäällikkö Rehnsköld ja kuninkaan sihteeri Piper. Muut lähtivät pakenemaan. Venäläiset eivät voiton riemussaan onneksi heti lähteneet hätyyttämään Ruotsalaisten leiriä; silloin jo olisi kaikki, itse kuningaskin, joutunut Venäläisten käsiin.

Kenraali Lewenhaupt sai armeijan tähteet kerätyksi kuormaston luo; ja heti aljettiin pakoon valmistautumaan. Itäänpäin kuljettiin kolme päivää yhtämittaa. Silloin saavuttiin leveän Dniepr-joen rannalle siinä kohdassa, jossa Vorskla-niminen syrjäjoki siihen purkaa vetensä. Siitä olisi ollut yli mentävä, jotta olisi päästy turviin läheiselle Turkin alueelle, mutta huomattiin että siltaa ei ollut, ja vielä kyläkin, joka siinä oli ollut, oli hävitetty. Tsaari oli antanut sen jo ennakolta varoksi hävittää, ettei lautan aineita olisi saatavissa. Siihen oli siis pysähtyminen. Löydettiin kuitenkin pari venettä, jotka sidottiin yhteen; kuninkaan ajoneuvot sovitettiin niiden päälle ja hän pääsi siten yli. Vastenmielisesti Kaarle XII kuitenkin sotajoukostaan erosi ja monta kehotusta tarvittiin, ennenkun hän saatiin taipumaan. Mazeppa pääsi virran yli kolmannella veneellä ja sai vielä osan aarteistaankin muassaan. Uimalla useat koettivat pelastua, luottaen hevostensa voimiin; muutamille se onnistui, mutta monet myös hukkuivat virtaan. Noin 1,500 miestä Ruotsin armeijasta pääsi yli sekä pari tuhatta kasakkaa. He pelastuivat Turkin valtakuntaan, jonne Kaarle XII asettui olemaan.

Mutta armeijan suurin osa jäi virran toiselle rannalle. Lewenhauptille jätti kuningas lähteissään ylipäällikkyyden. Tarkotus lienee ollut, että olisi vastarintaa tehty, mutta sen huomasi Lewenhaupt turhaksi; järjestys oli kadonnut ja useat karkailivat pois. Kun Menschikov heinäkuun 1 p. ilmestyi 9,000 ratsumiehellä mainitun virran luo Perevolotshnan kylän luona, suostui Lewenhaupt kirjottamaan nimensä antaumissitoumuksen alle. Sotamiehistä oli tämä niin heidän kunniaansa alentavaa, että monet syöksyivät virtaan päästäkseen tästä häpeästä; samoin tekivät useat kasakoista, he taas välttääkseen ankarata rangaistusta. Mutta noin 15,700 miestä siinä antautui tsaarin armoihin; niistä 930 upsieria. Samoinkuin 9 vuotta aikaisemmin Venäjän joukot Narvan luona jättivät aseensa Kaarle XII:lle, niin nyt Ruotsin joukot kulkivat ruhtinas Menschikovin ohi ja jättivät aseensa ja lippunsa hänen jalkainsa juureen. "Niin hävisi", kirjottaa tsaari voitonriemussaan, "sama armeija, joka Saksissa ollessaan oli herättänyt kauhua koko Euroopassa, Venäläisten käsiin".

Pultavaan hautaantui Kaarle XII:nen sotamaine ja Ruotsin suuruus. Sen armeijan kohtaloa, joka viimeiseen asti oli tätä suuruutta ylläpitänyt, tahdomme vielä vähän seurata senkin jälkeen kun se oli voittoja lakannut saamasta ja pitkällisessä vankeudessa tuomittu olemaan.

* * * * *

Pultavasta vietiin vangit eri osastoissa sisämaahan päin ja joulukuussa olivat ne Moskoovassa, jossa tsaari vietti saman kuukauden 22 p:nä suuren riemujuhlan Pultavan tappelun johdosta. Ruotsalaiset vangit olivat näet mukana juhlan komeutta lisäämässä. Siinä kanuunat, sotaliput ynnä muut voiton merkit. Seuraavan vuoden alussa hajoitettiin upsierit ja myöskin sotamiehet eri osiin valtakuntaa. Mutta kun Kasanissa v. 1711 oli tullut ilmi suuri karkaamisen yritys, vietiin vangit kauemmaksi, suuri osa upsiereista Siperiaan, jotta he olisivat kauempana kotimaastaan ja toisistaan. Tobolskin kaupungissa yksin oli lähes 900 upsieria. Papit jaettiin eri paikkoihin, jottei vankien tarvinnut olla ilman sielunhoitoa. Sen olivat vangitut kenraalit Rehnsköld ja Piper saaneet aikaan, jotka muutenkin pitivät paljon huolta vangeista esitellen tsaarille heidän tarpeitaan.

Paitsi näitä Pultavan tappelun jälkeen vangittuja oli vangiksi jo ennen kuljetettu paljon ihmisiä koko sodan kestäessä sekä sotamiehiä että muitakin asukkaita kaupungeista ja maalta, joten niitä oli yhteensä useita kymmeniä tuhansia, hajotettuna ympäri Venäjän laajaa valtakuntaa. Kaikkien olo oli hyvin huono. Upsieria ei tavallisesti pakotettu työhön, mutta niiden toimeentulo oli tukala. Venäjän valtion puolesta maksettiin heille hyvin vähän ja kotimaasta harvoin saapui varoja, jonka vuoksi heidän täytyi tuumia toisia elinkeinoja. Monet rupesivat jotakin käsityötä harjoittamaan; he valmistivat kulta- ja hopea-astioita, nikkarin-, sorvarin-, suutarin-ammattiin kuuluvia töitä; toiset rupesivat korttia valmistamaan, muutamat punoivat koppia j.n.e. Löytyipä parturia, hattumaakaria ja ravintolanpitäjiäkin heidän joukossaan. Jotkut menivät kauppa-apulaisiksi. Muutamat perustivat kouluja, joissa rupesivat oppia jakamaan. Esimerkiksi Tobolskissa perustettu koulu saavutti suuren maineen.

Huonompi kuin upsierien oli sotamiesten sekä muiden vangiksi vietyjen asukkaiden tila. Ne joutuivat myöskin pitkin koko laajaa Venäjän valtakuntaa hajoitetuksi. Vieläpä niitä myytiin Persialaisille ja Turkkilaisille, ja joutuivat siten vielä kauemmaksi. Venäjällä toiset olivat valtion töissä, toiset taas yksityisten tiluksilla. Pietari käytti niitä näet niinkuin omia talonpoikiaankin yleisissä töissä: kanavia kaivamassa, satamia ja laivoja rakentamassa, linnoja varustamassa; varsinkin Pietarin kaupunkia rakennettaissa käytettiin paljon sotavankia. Huono hoito ja ruoka surmasi paljon. Ne vangit taas, jotka joutuivat bojaari tiluksille maata viljelemään, tulivat samallaisen kohtelun alaisiksi, kuin Venäjän talonpojat olivat. Tylyt voudit olivat aina ruoska kädessä heidän työtään valvomassa.

Suurin osa vangiksi joutuneista hävisi ikuisiksi ajoiksi teille tietämättömille; varsinkin niiden, jotka joutuivat kauaksi oli vaikea palata. Monet olivat kääntyneet kreikan-uskoon sekä perehtyneet uusiin oloihin, eivätkä rauhan tultua enää tahtoneet palata; usein Venäläiset tahtoivat myöskin estää heidän paluutansa. Monet upsiereistakin olivat vapaaehtoisesti antautuneet tsaarin palvelukseen ensiksi tehtyään hänelle uskollisuuden valan. Heillä kun oli huono olo ja tsaari taas lupasi heille, niinkuin muillekin ulkomaalaisille hyviä virkoja ja suuria etuja, suostuivat he jäämään hänen virkakuntiinsa. Kun rauha v. 1721 tehtiin, saivat vangit oikeuden palata kotimaahansa, ja silloin niitä joukottain nähtiinkin paluumatkalla, mutta kuten mainittu, suuri osa jäi ainiaaksi enää kotimaatansa milloinkaan näkemättä.