XVIII. Pietari valloittaa Suomen.
"Vasta nyt on Pietarin perustuskivi Jumalan avulla lujaan laskettu", kirjoittaa tsaari yli-amiraali Apraksinille Pultavan voiton johdosta. Vasta nyt olivat Pietarin uudet hankkeet taattuina ja hänen tekemänsä valloitukset turvattuina. Mutta ei siinä kyllin. Tämä tapahtuma muutti Venäjän aseman kokonaan toisellaiseksi. Se pääsi johtavaksi vallaksi pohjoismaissa; se pääsi samassa Euroopan vallaksi, jota se ei ennen ollut. Ulkomailla Pultavan tappelu herätti hämmästystä; samallainen ihmettely ja kunnioitus, joka vastikään oli Kaarle XII:nen osana ollut, siirtyi nyt Pietarille. Hänen arvonsa kohosi; hänen vaikutuksensa Euroopan valtiollisissa asioissa tuli heti sen jälkeen näkyviin.
Lepoon ei Pietari tästä lähinkään hetkeksikään antautunut. Ruotsin ylivalta oli kyllä masennettu, mutta sitä piti vielä ahdistettaman, jotta se saataisiin rauhaan. Ja Pietari sai taas liittolaisiakin. Tanskan kuningas julisti heti Pultavan tappelun jälestä sodan Ruotsia vastaan, ja myöskin August II liittyi heihin, vaatien Puolan kruunua jälleen päähänsä. Kaikki nämät kolme alkoivat, niinkuin sodan alussakin, ahdistella Ruotsin Itämeren maita; mutta suurempaa toimintaa, voimaa ja vireyttä kuin muut liittolaiset, osotti tsaari; ja hän se oli, joka koko taistelua johti. Hänen esiintymisensä Euroopassa oli nyt toisellainen kuin kymmenen vuotta aikaisemmin. Itse hän kulki paikasta toiseen, yhdeltä sotatantereelta toiselle; hänen sanallansa oli tärkeä merkitys Euroopan yleisissä asioissa; hänen valtiomiehensä Länsi-Euroopan pääkaupungeissa olivat saman arvoisia kuin muidenkin ruhtinasten lähettiläät, ja samaa taitoa he olivat joutuneet saavuttamaankin. Venäjä oli nyt liittynyt Euroopan valtioihin ja sotavoimansa nojalla se sai enempi aikaan kuin Ruotsin muut naapurit. Yhä lännemmäksi Pietari halusi päästä.
Pietarin sotavoimat olivat Pultavan tappelun jälestä jaetut eri paikkoihin; suurin osa oli Itämeren maakunnissa ja Suomessa, mutta myöskin Puolassa ja Saksassa oli hänellä väkeä yhdessä liittolaistensa kanssa toimimassa.
Suurin osa Itämeren maakunnista oli jo ennen ratkaisevaa tappelua joutunut Pietarin haltuun; suurimmat kaupungit vaan olivat jääneet valloittamatta. Mutta jo syksyllä 1709 lähetettiin joukko Riikaa valloittamaan; tämä tärkeä kaupunki antautui kesällä 1710; Syyskuussa samana vuonna joutui myöskin Rääveli hänen haltuunsa.
Nyt alkoi Suomen vuoro. Viipurin kaupungin tsaari tahtoi saada pysyväiseksi omaisuudekseen; se oli varustettu paikka ja lähellä hänen uutta pääkaupunkiaan, jonka etuvarustuksena sen vastaisuudessa tuli olla Ruotsin puolelta ilmaantuvaa vaaraa vastaan. Mutta muuta Suomea hän ei aikonut nytkään valtaansa lopullisesti yhdistää; se oli valloitettava vaan sentähden, että se oli tärkeä osa Ruotsin valtakunnasta, jotta Ruotsi "notkistaisi niskansa", s.o. taipuisi rauhaan. Seuratkaamme hetkeksi Pietarin joukkoja Suomessa ja isänmaamme kohtaloa tällä ajalla.
Maaliskuussa 1710 lähetti tsaari 18,000 miestä kenraali Apraksinin johdossa Viipuria piirittämään. Piiritys alkoi heti, ammuttiin osa linnantorneista pirstaksi ja kaupunkiin ammutuista kuulista syttyi kolmasti tulipalo; mutta urhoollisesti puolusti eversti Maunu Stiernstråhle kaupunkia ja linnaa 4,000:llä miehellä, jotka hänellä oli. Piirittäjillä taas oli tukala olla; talvi oli kylmä eikä heillä ollut muualla suojaa kuin lumesta ja jäästä tehdyissä majoissa, joten taudit rupesivat raivoamaan heidän joukossaan. Mutta kun meri oli auennut, lähetettiin tänne laivasto ja tsaari itse toi lisään tykkejä, ampumavaroja ja väkeäkin. Itse hän lähti kuitenkin pian Pietariin, mutta antoi päällikölle ankaran käskyn, että Viipuri oli otettava. Heinäkuun 14 p. se joutuikin Venäläisten haltuun. Joka puolelta piiritettynä eikä apua ollenkaan tiedossa, rupesi Stiernstråhle antaumisehtoja tekemään. Niissä suostuttiin muun muassa päästämään puolustajat ja kaupungin asukkaat vapaaksi; mutta tsaari ei lupaustaan pitänyt, vaan kaikki sotamiehet ja osa asukkaistakin joutuivat vangiksi ja vietiin Venäjälle, paitsi sairaita ja raajarikkoisia, joita yhteensä oli noin 900. Ne kuljetettiin Helsinkiin. — Samana vuonna syyskuussa joutui Karjalan toinenkin linna Käkisalmi kenraali Brucen haltuun, joka sitä 14 päivää yhtä mittaa oli pommittanut.
Itä-Suomi oli täten joutunut Pietarin haltuun. Vuoden ajaksi muun
Suomen valloituspuuhat keskeytyivät, koska Kaarle XII oli saanut
Turkin julistamaan sodan tsaaria vastaan, ja hänen täytyi sen vuoksi
oleskella valtakuntansa etelärajoilla.
Sillä välin olisi saattanut Suomen puolustusta valvoa; mutta sitä ei enää Ruotsin hallitus kyennyt saamaan aikaan. Tosin täällä oli etevä ja urhoollinen päällikkö parin vuoden aikana, Kaarlo Nieroht, mutta hänkään ei paljon saanut aikaan. Koko valtakunta oli köyhtynyt, rutto vielä päälliseksi oli vv. 1710 ja 1711 Suomessa raivonnut, sotavoimat vähentyneet; ruokavaroja ei ollut, joka sekin puolestaan teki suuremman sotajoukon koossa olon kauemman aikaa mahdottomaksi. Talonpojat kutsuttiin kyllä mies talosta usein vihollista vastaan, mutta harjaantumattomia kun olivat, eivät he mitään voineet. Suomen lopullinen valloitus ei sen vuoksi käynyt vaikeaksi Venäläisten taas tänne hyökätessä, varsinkin kun kenraali Lybecker uudestaan v. 1712 oli saanut ylipäällikkyyden. Sotaväki, noin 7,000 miestä, oli muutenkin kurjassa tilassa ja epätoivoisena, ja päällikkö, johon heillä ei luottamusta ollut, teki asian vielä pahemmaksi.
Jo v. 1712 tuli Venäläinen sotajoukko, 16,000-miehen suuruinen Suomeen, mutta se onneksi palasi syyskuussa takaisin, vaikka Lybecker jo oli aikeessa Kymi-joelta peräytyä heidän tieltään.