Seuraavan vuoden toukokuussa tehtiin uusi retki. Talven kuluessa oli tsaari valmistanut uutta yritystä ja hän oli itse niiden 200:n kaleerilaivan mukana, jotka tulivat Helsinkiä piirittämään. Tässä kaupungissa oli paljon makasiineja täynnä ruokavaroja ja Kaarlo Armfeltin, jolla oli komennossaan 1,500 miestä, tuli puolustaa kaupunkia. Lybecker oli itse Porvoon seuduilla varsinaisen armeijan kanssa. Mutta puolustaa Armfelt ei Helsinkiä voinut. Tsaarilla oli ainakin 12,000 miestä ja hän toi ne maalle kaupungin länsipuolella, jonne ei varustuksia ollut jouduttu tekemään. Armfeltilla ei muuta keinoa ollut kuin ryhtyä ikävään tehtävään; hän käski kaupungin asukkaita korjata omaisuudestaan minkä voivat, sytytti makasiinit tuleen, jott'ei vihollinen niitä saisi, ja lähti Lybeckerin luo. Lybecker ei vastarintaan uskaltanut ryhtyä, kulki joukkoineen paikasta toiseen tietämättä mitä olisi tekeminen; ja vihdoin hän Uudeltamaalta rupesi vetäytymään sisämaahan päin Hämeenlinnaa kohden. Venäläiset saivat sillä välin koko Etelä-Suomen haltuunsa, ottivatpa pääkaupungin Turunkin elokuun lopussa.

Sillä välin erotti Ruotsin hallitus kuitenkin Lybeckerin päällikkyydestä; oli näet niin paljon valituksia lähetetty hänen johdostaan; muiden mukana piispa Gezelius oli syyttäjien joukossa. Kaarlo Armfelt, urhoollinen soturi, tuli sijaan, mutta hänkään ei enää voinut maata pelastaa, vaikkapa hän sotamiestensä antoikin tapella. Pälkäneelle oli puolustusjoukko vetäytynyt ja yli-amiraali Apraksin seurasi Venäläisineen jälessä. Armfelt aikoi tehdä peräytymisestä lopun ja ryhtyä vastarintaan Kostian virran takana, joka yhdistää Pälkäneveden ja Mallasveden toisiinsa. Apraksin rakennutti lauttoja ja toi niillä väkeänsä yli toisesta paikasta kuin Armfelt oli odottanutkaan. Hän ryhtyi estämään tehden kauan aikaa vastarintaa; mutta ei auttanut; ylivoiman alta oli väistyminen. Koko armeija oli vähällä joutua saarretuksi. Sen vuoksi se lähti pakenemaan, ja pako oli niin kiireinen, että koko joukko hajaantui; vasta Etelä-Pohjanmaalla se saatiin kootuksi. Täällä oli seuraavan vuoden helmikuussa viimeinen ponnistus. Ruhtinas Galitsin, joka nyt oli Venäjän joukkojen ylipäällikkö, toi sinne noin 12,000 miestä Porin seuduilta, jossa hän oli ollut talvea. Armfelt ryhtyi taisteluun Isossa Kyrössä Napuen kylän luona, vaikka hänellä oli tuskin 6,000 miestä. Tappelun kestäessä sattui vielä se paha onnettomuus, että ankara lumituisku tuprusi lunta vasten Suomen joukkojen kasvoja. Syytetäänpä sitäkin, ettei ratsuväen päällikkö de la Barre tehnyt tarpeellista vastarintaa, vaan jo tappelun alussa lähti väkineen pakenemaan. Armfelt ei kuitenkaan häntä syytä, vaan Venäläisten ylivoiman, lumituiskusta syntyneen haitan, mutta ennen kaikkea Jumalan salliman sanoo hän tappion matkaan saattaneen.

Napuen tappelun kautta oli Pietari päässyt Pohjanlahteen saakka. Armfelt vetäytyi Ruotsin puolelle; ja nuo kaksi linnoitusta Kajaani ja Savonlinna, jossa vielä oli puolustajia, valloitettiin pian sen jälkeen. Koko Suomi oli tsaarin määrättävissä.

Kova oli se aika, jota maamme nyt seitsemän vuotta sai kestää. Kansan nimitys "iso viha" sen tarpeeksi osottaa. Ensi aluksi sotaväki vaan vallitsi; se kokosi verot, joita määrättiin; se harjotti sen lisäksi paljon mielivaltaa ja julmuutta, rääkäten kauheammalla tavalla ihmisiä. Virkamiehet ja monet muutkin olivat paenneet, vihollisen julmuutta peläten, Ruotsin puolelle; ainoastaan useat papit pysyivät uskollisina seurakunnissaan; yliopisto, koulut y.m. laitokset olivat lakanneet toimimasta; kauppaa ei ollut, maata ei entiseen tapaan voitu viljellä, sillä paljon oli miehiä sodassa kaatunut tai vankeuteen viety. — V. 1717 määrättiin tänne hallitusmiehiä Viron ja Liivin aatelistosta, ja kenraalikuvernööriksi eräs Venäjän palvelukseen mennyt Kaarle XII:nen entinen henkivartia Kustaa Otto Douglas. Mutta olot eivät paljon helpommaksi nytkään tulleet; verot olivat suuret köyhälle kansalle, mielivaltaa soturien puolelta oli yhäti kestettävä, vaikka ylipäällikkö ruhtinas Mikael Galitsin, suopea ja ihmisystävällinen mies kun oli, koetti sitä estää. Douglas taas oli ankara, itsekäs ja tyly sekä pani kovuudella kaikki määräykset täytäntöön. Suomesta vietiin esim. äärettömän paljon hirsipuita Räävelin ja muiden kaupunkien satamatöitä varten; talonpoikien täytyi hakata ja sitten kuljettaa ne meren rannikolle. Niiden täytyi olla alituisesti kyyditsemässä Venäläisten tavaroita, hankkia ruokavaroja niiden hevosille; vielä vaadittiin käsityöläiset kaleerilaivoja rakentamaan tai korjaamaan y.m. samantapaisia rasituksia. Pietari, joka hyvin ankarasti vaati omalta kansaltaankin valtion eduksi uhrauksia, vaati vielä enemmän voitetulta kansalta, varsinkin koska hän ei vastaisuudessa sitä valtaansa aikonut yhdistääkään. Se teki "ison vihan" vielä kovemmaksi.

Samana vuonna kun Napuen tappelu oli pääsi Pietari valtiaaksi myöskin Ruotsin entisillä merillä, ja se hänelle vielä suuremman ilon tuotti. Tsaari oli itse laivastoineen tullut Hangon seuduille; siellä hän tapasi Ruotsin laivaston amiraali Niilo Ehrensköldin johdossa. Pietari hyökkäsi sen päälle heinäkuun 27 p:nä, voitti ja otti vangiksi muun muassa itse johtajankin. Tämä oli Pietarin ensimmäinen merivoitto, ja sen vuoksi pidettiin Pietarissa suuret juhlallisuudet. Siinä oli laivoja osaa ottamassa, siinä oli kunniaportteja. Pidoissa piti tsaari itse puheen Ehrensköldille, kiittäen hänen urhoollisuuttaan; Ehrensköld puolestaan lausui myöskin kunnioituksensa tsaarille. Senaatti nimitti tsaarin tämän voiton johdosta vara-amiraaliksi.

* * * * *

Kuten äsken mainitsimme oli Pietarilla myöskin sotajoukkoja Saksassa: täällä hän pyrki yhä kauemmas Euroopan sydämeen. Jo v. 1711 oli hänen joukkonsa yhdessä Tanskan ja Saksin kuninkaan joukkojen kanssa Stralsundin kaupunkia piirittämässä; sitä ei tällä kertaa saatu kuitenkaan valloitetuksi. Tsaari, joka seuraavana vuonna 1712 itse tuli tänne, syytti sangen ankarasti Tanskan Fredrikiä toimettomuudesta, koska ei sen enempää oltu aikaan saatu. V. 1713 tsaarin joukot jo ovat Holsteinissa, jossa hän Schwalbstadtin luona voitti Ruotsalaiset. Stettinin tärkeä kaupunki antautui hänelle samana vuonna. Toipa hän laivojansakin jo Itämeren eteläpäähän. V. 1716 puuhaili tsaari itse suurta yritystä Etelä-Ruotsiin; se raukesi kuitenkin.

Mutta Venäläisten suuri mahti ja nopea eteneminen rupesi herättämään pelkoa Länsi-Euroopan valloissa, yksin hänen liittolaisissaankin. Tsaari esiintyi liian vaativana ja käskevänä. Puola varsinkin sai siitä kärsiä. August-kuninkaalle oli Pietari alkuperäisessä sopimuksessa luvannut Liivinmaan, mutta kun se oli valloitettu, ei hän sitä jättänytkään hänelle. Puolassa oli aina Pietarin joukkoja, ja hän vaati maasta varoja niiden ylläpitämiseen. Niinpä v. 1716, jolloin tsaari teki pitkän matkan ulkomaille, tarkasteli hän Danzigin luona erästä sotajoukon osastoa, joka siellä oli 10,000 miehen suuruisena; samassa vaati hän kaupungilta pakkoveroja. Huhuna kulki, että hän aikoi itse ruveta Puolan kuninkaaksi. Pohjois-Saksassa hän samaan aikaan tavotteli jotakuta ruhtinaskuntaa itselleen. Tanskan ja Preussin hallitsijat pelkäsivät, että tsaari rupeaisi heitä kohtelemaan samalla tavalla kuin August II:sta.

Tämän johdosta aljettiin vaatia että Venäjän joukot lähtisivät Saksasta pois; koetettiin niin paljon kuin mahdollista tehdä esteitä heidän toiminnalleen. Kerrotaanpa Englannin kuninkaan antaneen laivastonsa päällikölle käskyn, että hän ottaisi tsaarin laivoineen vangiksi ja toisi hänet Englantiin. Molemmat laivastot olivat näet yhdessä toimimassa Ruotsia vastaan. Tätä ei kuitenkaan täytäntöön pantu. Ja valtiollisella välityksellä saatiin asiat sovitetuksi.

Näihin aikoihin v. 1716 ja 1717 Pietari teki toisen yhtä pitkän matkustuksen Euroopan maissa kuin v. 1697. Hän oleskeli jonkun aikaa Saksan kylpypaikoissa terveyttään hoitamassa, kävi Amsterdamissa, jossa hän teki Ranskan ja Hollannin kanssa sopimuksia. Pariisissa hän viipyi puolitoista kuukautta; siellä hänelle osotettiin suurta huomiota ja kohteliaisuutta. V. 1697 Venäjän tsaari esiintyi Euroopassa ilmiönä, jota kummeksien katseltiin, mutta 1716 hän oli Euroopan ruhtinas, jonka sanoilla valtiollisissa asioissa oli ratkaiseva paino. Hänelle pidettiin suuria juhlia; yksin Pariisin vanha yliopistokin pani hänen kunniakseen juhlan toimeen; muistorahoja lyötiin hänen käyntinsä johdosta j.n.e. Ja Ranskan hallitus lupasi olla välittämässä rauhaa Ruotsin kanssa. Se oli tärkeätä, sillä rauhaa Pietari jo halusikin.