Joka taholla oli siis Venäjän asema muuttunut sille edulliseksi; sen sotajoukot, laivasto oli saanut voittoja; sen valtiomiehet ajoivat hyvin sen asioita; sen mahti paisui yhä suuremmaksi.
XIX. Uudenkaupungin rauha.
Sota alkoi tuntua kummallakin puolella rasittavalta. Jo vuosikausia oli Ruotsissa yleisesti toivottu rauhaa ja kuninkaan puoleen usein käännytty sitä pyytämään. Tsaari ja hänen kansansa olivat myöskin jo sotaan väsyneet. Mutta niin kauan kun Kaarle XII oli hengissä, ei rauhaa uskallettu mahdollisena pitää. Kuten mainittiin pakeni hän Pultavan tappelun jälkeen Turkin sulttaanin maihin. Viisi vuotta hän siellä oli, yhäti koettaen sulttaania kiihottaa sotaan Venäjätä vastaan. Vihdoin 1714 hän palasi kotimaahansa. Ruotsi oli silloin häviön partaalla; viholliset, joihin sekä Preussin että Hannoverin hallitsijat olivat näihin aikoihin entisten lisäksi yhtyneet, ahdistelivat sitä joka taholta. Mutta sotaa Kaarle XII vaan tuumi. Hänen kunniantuntonsa ei sallinut hänen ryhtyä rauhaan, jossa hänen olisi luopuminen Ruotsin alueista; mutta toisilla ehdoilla ei kukaan sitä saattanut toivoakaan. Venäjän tsaaria vastaan hän ei tahtonut lähteä, sillä hän piti itsekin mahdottomana saada hänestä voittoa; vaan hän aikoi Tanskalta valloittaa Norjan. Venäjän kanssa päinvastoin hän suostui rauhastakin keskustelemaan. Hän lähetti edustajia Ahvenan saaristoon v. 1718, ja seuraavan vuoden 1719 loppupuoleen keskusteluja pitkitettiin, mutta hänen vaatimuksensa olivat niin suuret, että mahdotonta oli niiden pohjalla toivoa mitään aikaan saada. Hän itsekään sitä täydellä todella tuskin ajatteli.
Marraskuun 30 p. 1718 vihollisen kuula Fredrikshaldin edustalla teki lopun Kaarle XII:nen elämästä; ja nyt tuli rauhan toiveet paremmiksi. Mutta Ruotsin uusi hallituskaan ei tahtonut ensin ryhtyä rauhansopimuksiin Pietarin kanssa, sillä Venäjä oli vaarallisin sen vihollisista ja Ruotsissa tunnettiin jo mieli-ala Länsi-Euroopassa Venäjätä vastaan. Sen vuoksi koetti Ruotsin hallitus ensin päästä muista vihollisista ja niiden välityksellä saada Venäjän kanssa paremmat ehdot. Mutta suotta oli luottaa toisten apuun. Se pian huomattiin. Englantilainen laivasto saapui kyllä parina kesänä Itämereen suojellaakseen muka Ruotsin rannikkoja; mutta kuitenkin saivat Venäjän kaleerit kulkea rannikolla ja poltella kyliä ja kaupunkia. V. 1719 esim. liikkui Venäjän joukkoja lähellä Tukholmaa, hävittivät perinpohjin 2 kaupunkia, 130 kylää, useita myllyjä ja tehtaita; koko vahinko lasketaan 12 miljoonaksi. Kanteena seuraavana vuonna tehtiin samoin. Tsaari tahtoi näet tällä tavalla pakottaa Ruotsia rauhaan. Uuteenkaupunkiin rauhansovittajat molemmin puolin kokoontuivat 1721; ja pian saatiin siellä sopimus valmiiksi. Ruotsille se oli kova, mutta Venäjälle edullinen. Venäjä sai siinä itselleen luovutetuksi Liivin-, Viron- ja Inkerinmaat sekä vielä kaakkois-osan Suomesta, jossa oli Viipurin ja Käkisalmen kaupungit. Täten meidänkin maamme joutui jaetuksi kahden valtion välillä.
Pietari oli mielissään saatuaan kuulla sanoman rauhan sopimuksesta. Hän oli ollut Pietarin läheisyydessä kun sanoma hänelle tuotiin, mutta palasi heti sanoman saatuansa kaupunkiin. Kanuunain paukkeella ja soitolla se ilmotettiin kaupungin väestölle. Itse meni tsaari kirkkoon kiitostaan korkeimmalle lausumaan. Kirkon ulkopuolella oli suuria astioita paloviinaa kansaa varten; sitä varten laitetulta puhujalavalta Pietari itse esitti rauhansanoman ja tarttuen maljaan, joi hän kansansa onneksi, joka taas eläköön huudolla tsaarille vastasi. Kaikellaisia huveja pantiin toimeen monen päivän kuluessa. Pietari oli ilosen-vallaton kuin lapsi; hän tanssi pöydillä ja lauloi lauluja. Samojen juhlapäivien kuluessa senaatti pyysi häntä ottamaan isänmaan isän nimen, keisarin arvonimen ja "suuren" kunnianimen.
Eikä ilman syyttä Venäjän uudessa pääkaupungissa iloa pidetty. Olihan Uudenkaupungin rauha vahvistanut tärkeimmän osan Pietarin elämän työstä. Venäjän asema oli sen jälkeen täydellisesti toinen kuin 20 vuotta aikaisemmin. Suurin osa niistä valloituksista, jotka Ruotsi vuosisadan kuluessa oli hankkinut pitkillä sodilla, ne olivat nyt äkkiä joutuneet Venäjän omaksi. Kustaa II:sen Aadolfin voiton hedelmät olivat menetetyt, hän kun oli sulkenut Venäläisiltä kokonaan meren, jota myöten se saattoi päästä länsimaiden raitista ilmaa hengittämään; Pietari oli akkunan nyt avannut ja paljon väljemmälle kuin se ennen oli ollut. Baltiankysymys, joka oli Venäjällä ollut tärkein Iivana IV:nen ajoista asti, sen oli Pietari nyt saanut ratkaistuksi. Se oli suuren Pohjoismaisen sodan tärkeä merkitys Venäjälle.
XX. Toinen Turkin sota.
Itämeren rantamaat olivat lyhyessä ajassa joutuneet Venäjälle. Toinen tärkeä valtiollinen kysymys oli vielä ratkaisematta, nimittäin Itämaalainen, jota ei vielä meidänkään aikana ole saatu lopullisesti selvitetyksi. Jo aikaisemmin olemme kertoneet, että Pietari oli taistellut Turkkilaisia vastaan, ja v. 1699 tehnyt rauhan päästäkseen taistelemaan Ruotsia vastaan. Koko Pohjan sodan kestäessä oli kuitenkin suhde Turkin kanssa ollut horjumassa sodan ja rauhan välillä. Pietari tahtoi sotaa ehkäistä puhkeamasta; Konstantinoopelissa oli hänellä taitava valtiomies lähettiläänä Tolstoj, joka sai rauhan säilytetyksi. Mutta Balkanin kristittyjen kanssa pidettiin alituisesti yhteyttä; hengelliset miehet, piispat ja munkit, kääntyvät tsaarin puoleen niinkuin ennenkin pelastusta hänen avullaan kansoilleen saadakseen. Niinpä eräs munkki Seraphim jätti v. 1704 laajan esityksen Kreikkalaisten vapauttamisesta. Sama mies oli käynyt Länsi-Euroopan ruhtinaita tähän toimeen kehottamassa; mutta siellä ei hän saanut kannatusta; tsaarin avulla hän toivoo sen voivan tapahtua. Armeeniasta kirjotti v. 1701 muuan Israel Oriah samaan tarkotukseen tsaarin välitystä saadakseen. "Niinkuin Aatamin jälkeiset odottivat Messiasta", sanotaan Oriahin kirjotuksessa, "niin luottaa meidän kansamme Venäjän tsaariin". Salaisissa seuroissa valmistettiin vapauttamista, lähetystöjä tuli niinikään tavan takaa tsaarille. Sen lisäksi alkoivat Moldaun, Valakian ja Serbian ruhtinaat keskusteluihin tsaarin kanssa. He olivat Turkin sulttaanin vasalleja, mutta halusivat vaihtaa alamaisuutensa Venäjään, sekä lupasivat sotaväkeä ja ruokavaroja tsaarille sodan alkaessa.
Turkin hallitus pysyi kuitenkin rauhassa. Kaarle XII:nen lähetessä Ukrainia oli hänellä keskusteluja sulttaanin kanssa; mutta mihinkään toimintaan ei tämä ryhtynyt. Vasta Pultavan tappelun jälkeen Turkin alueelle asetuttuaan rupeaa Ruotsin kuningas kaikin keinoin yllyttämään sulttaania sotaan. Vihdoin se saatiin aikaan. Venäjän lähettiläs heitettiin seitsemäntornin vankilaan; se oli merkki rauhan rikkoontumisesta. Pietari, sen kuultuaan, ryhtyi heti toimeen ja tahtoi saada sodan kansalliseksi. Oikean uskon puolesta oli uskottomia vastaan lähdettävä taisteluun. Eräässä kirjoituksessa, joka tämän johdosta levitettiin valtakunnassa, huomautetaan siitä raskaasta ikeestä, jonka alla Kreikkalaiset, Valakit, Bulgarilaiset ja Serbialaiset huokailevat. Turkkilaisia vertaa tsaari susiin, jotka ovat tunkeutuneet kristittyjen laumaan; hän kerskaten mainitsee, että hän on kaikki Baltian maat valloittanut ja tehnyt lopun Ruotsalaisten herruudesta. Niin kävisi Turkkilaistenkin, jotka ovat vasten kaikkea oikeutta alkaneet sodan. Hän kehottaa kaikkia Balkanin kristityitä ryhtymään aseisiin yhteistä vihollista vastaan, niinkuin heidän mainiot esi-isänsä ennen olivat tehneet. Pietari tahtoi tällä sodalla saada aikaan kaikkein kristittyjen vapautuksen Balkanin niemimaalla ja päästä kenties Konstantinoopeliin asti — päämaali, jota ei vieläkään ole saavutettu. Hän luotti paljon Turkin kristittyjen intoon ja lupauksiin sekä yllä mainittujen ruhtinasten kanssa tehtyihin sopimuksiin. Se apu, minkä hän sai, oli kuitenkin hyvin vähänarvoinen. Hän pettyi samalla tavalla kuin Kaarle XII tunkeutuessaan Etelä-Venäjälle kasakoilta apua toivoen. Ja sama kohtalo kuin Kaarle XII:lle, oli Pietarinkin osaksi tulemaisillaan.
Venäjän tsaari tunkeutui näet v. 1711 lähes 40,000-miehisellä sotajoukolla valtakuntansa rajan Dnjester-virran yli Moldauiin. Siellä piti olla makasiineja ja ruokavaroja; mutta tyhjäksi hävitetty maa olikin hänen edessään. Niinkuin Mazeppa tuli tyhjänä Kaarle XII:nen luo Ukrainin pohjois-rajalla, niin tuli Valakian ruhtinas Kantemir Jassyyn Pietarin luokse. Moldaun hospodaari Brankovan taas liittyi lopulta Turkkilaisiin, esiintyessään ensin muka välittäjänä Pietarin ja sulttaanin välillä. Avusta ei siis paljon ollut.