Pietari joutui joukkoineen Pruth-joen suulle. Ruokavaroja ei ollut; Turkin suurvisiiri Baltagi-Mehemet seuraa häntä mukanaan noin 200,000 miestä. Turkin sotajoukossa ei ollut puutetta, sillä ruokavarat näistä maista tuotiin heille; Venäjän armeija joutui saarretuksi. Sen asema oli toivoton. Kerrotaan, että Pietari yritti pelastaa itsensä samalla tavalla kuin Narvan luona v. 1700; hän koetti näet yhdessä puolisonsa Katharinan kanssa päästä turvaan tukalasta asemasta. Se ei onnistunut. Nyt näytti todellakin siltä, että koko hänen luomansa työ oli häviön oma ja hän itse vielä vihollisensa käsiin joutumassa. Mutta hän pelastui jotenkin helpoilla uhrauksilla. Tapahtuman kaikkia seikkoja ei tarkoilleen tunneta. Erään turkkilaisen vangin kertomuksesta, niin kerrotaan, saivat Venäläiset tietää, että sulttaani oli valtuuttanut suurvisiirin rauhan tekoon, ellei hän ollut voitosta aivan varma. Tämän johdosta lähetettiin sananviejä suurvisiirin luo esittämään keskustelua. Vastausta ei ensin kuulunut. Sen vuoksi lähetettiin toinen lähettiläs ilmottamaan, että Venäläiset olivat myöskin valmiit taisteluun. Tämä tapahtui vaan sentähden, että Venäläiset eivät toivotonta asemaansa tahtoneet näyttää pelkäävänsä. Silloin kehotti suurvisiiri lähettämään sovinnonhierojan Turkkilaisten leiriin. Pietari oli taipuvainen suuriin myönnytyksiin, se osottaa hänen vaarallista tilaansa. Paitsi kaikkia Turkkilaisilta valloitettuja paikkoja, oli hän taipuvainen jättämään Ruotsille, josta hän myöskin arveli kysymyksen tulevan, Liivinmaan; mutta Pietarin kaupunkia ja Inkerinmaatahan ei luvannut millään ehdoilla jättää, vaan ennemmin vaikkapa joitakuita Venäjän maakuntia.
Ei Pietarin tarvinnut kuitenkaan näin paljon uhrata. Hänen lähettiläänsä Schafirov, tottunut valtiomies, oli saanut myöskin valtuutuksen luvata suurvisiirille 150,000 ruplaa ja muille etevimmille miehille pienempiä summia. Kerrotaan, että Pietarin puoliso Katharina olisi tämän lahjomiskeinon keksinyt. Sillä oli epäilemättä tärkeä vaikutus sovinnon pikaiseen aikaansaamiseen. Venäläiset luopuivat Asovista sekä hävittivät muut varustetut paikat Mustan meren rannalla, lupasivat olla Puolan asioihin sekaantumatta sekä antaa Ruotsin kuninkaan vapaasti matkustaa. Siinä rauhan ehdot. Venäjän joukko oli pelastettu.
Pietari menetti kyllä ensimmäisen voittonsa hedelmän Asovin linnoituksen, mutta tuskin kukaan saattoi arvata hänen näinkään vähällä pääsevän vapaaksi. Suurvisiiri menetti myöhemmin asemansa, kun sulttaani kuuli, että hän oli lahjoja ottanut — ja karkotettiin Konstantinoopelista Lemnos-saarelle. Useita muita, jotka olivat rauhan teossa osallisena, mestattiin. Kaarle XII oli pahoilla mielin rauhan johdosta ja koetti vielä saada sotaa aikaan, mutta se ei onnistunut; v. 1713 tehtiin lopullinen rauha Hollannin ja Englannin välityksellä.
Pietari ei saanut Balkanin niemellä suuria tuumiansa toteutetuksi: päinvastoin hänen vastoinkäymisensä teki hänen asemansa entistä heikommaksi. Mutta hänen vaikutuksellaan täällä on kuitenkin tärkeä merkitys. Tästä alkaen ovat Balkanin kreikan-kristityt Venäjän hallituksen kanssa yhteydessä. Venäjän tsaaria pitävät he turvanaan Turkin sortoa vastaan. Heidän asiansa on yhteinen; väli on entistä läheisempi. Moldauilaisia, Valakeja ja Serbialaisia on Venäjän palveluksessa. Itse ruhtinas Kantemir, joka onnettoman sodan jälkeen ei saattanut maahansa jäädä, muutti Venäjälle. Montenegron metropoliitta Danilo tuli 1715 Pietariin pyytämään apua Turkkia vastaan. Hän sai rahaa, tsaarin kuvia j.n.e. Samoille Balkanin kristityille lähettää Pietari kirjoja, palkkaa opettajia ja pitää muutenkin heidän opetuksestaan huolta; sanalla sanoen, Venäjän tsaari on Balkanin kristittyjen silmissä heidän luonnollinen suojelijansa, jommoisena hän on ollut viime aikoihin asti. Pietari alkoi ensi kerran sodan uskonnon ja kansallisuuden nimessä Korkeata Porttia vastaan ja sen jälkeen on Venäjän hallitsijoilla ollut aina sama syy. Orientaalinen kysymys oli hänen kauttansa saanut siten myöhemmän luonteensa.
XXI. Pietarin sodat Aasian puolella.
On vielä kolmaskin meri, joka koskettelee Venäjän maita, nimittäin Kaspian meri. Jo ammoisista ajoista asti oli se ollut tärkeä itämaisen kaupan välittämisessä, Intian tavaroita kun sen kautta tuli Itä-Euroopaan. Sentähden oli Venäjän hallitsijoiden huomio jo ennenkin kääntynyt sinne päin; ulkomaiset matkustajat olivat teroittaneet näiden seutujen merkitystä ja tahtoneet saada Venäjän välityksellä kaupan näillä seuduilla haltuunsa. Luonnollista on, ettei Pietari suurikaan saattanut jättää niitä huomioonsa ottamatta. Hän käsitti, että Venäjällä olisi täälläkin tärkeä tehtävä. Venäjän tuli olla välittäjänä idän ja lännen välillä; sen tuli suojella raakalaiskansojen tunkeutumista Euroopaan, sillä Kaukasus-vuorten yli niitä asein ennen oli tullut; sen vuoksi oli sen omistaminen nämät maat. Mutta kauppaedut olivat myöskin tärkeät, ja sen suojelemiseksi oli näillä seuduilla asuvat kansat kukistettavat, sillä usein olivat ne ryöstäneet karavaanikauppiaita heidän matkoillaan.
Kaspian meren maissa oli monellaisia kansoja ja valtioita. Kaukasus-vuoristossa oli pieniä villejä, levottomia kansakuntia, jotka keskinäisissä riidoissaan jo ennenkin olivat tottuneet Venäjän tsaaria kutsumaan välittäjäksi. Aasian puolella oli Kalmukkeja, Turkmeneja y.m. raakalaiskansoja; mutta kauempana kaakkoon päin oli Muhamettilaisia valtioita, niinkuin Chivan ja Bocharan khaanikunnat, sekä Persian valtakunta, joka vieläkin on tärkein Keski-Aasian valtioista. Vähän pohjoisempana asuivat Armeenilaiset, jotka jo ennen kristittyinä olivat pyytäneet Venäjän tsaarilta apua päästäkseen Persian vallasta vapaiksi.
Suurempia yrityksiä näille seuduin ei Pietari tehnyt ennen kun hallituksensa viimeisinä aikoina; hän tahtoi näet saada täällä korvausta Turkkia vastaan kärsimästään tappiosta. Niinpä hän v. 1714 lähetti erään tserkessiläisen ruhtinaan johdolla 4,000 miestä Keski-Aasiaan, etupäässä Chivaan. Retki päättyi kokonaan onnettomasti. Johtaja murhattiin ja joukko hävisi. — V. 1717 lähetettiin eräs Volynskij Persiaan. Venäjän lähettiläänä hänen piti toimia, mutta samassa tuli hänen tsaarin käskystä ottaa selvää Persian oloista, varustuksista, sotavoimasta, maanlaadusta; hänen tuli lahjoa vaikuttavia henkilöitä, vaikuttaa siihen suuntaan, että Persian kauppa tulisi Venäjälle edulliseksi j.n.e., ylipäänsä ajaa Venäjän etuja. Volynskij ilmaisee pian, että Venäjällä olisi hyvä tilaisuus ryhtyä sotaan Persiata vastaan, maassa kun vallitsee täydellinen sekasorto ja laittomuus; sotaväki ei ollut saanut palkkaansa ja oli sen vuoksi valmis jättämään palveluksensa.
Ruotsin sodan kestäessä ei Pietari sotaan ryhtynyt, vaikka jo varustuksia tehtiin Kaspian meren rannoilla, varsinkin Astrakaanissa, jonne sama Volynskij oli 1720 päässyt kuvernööriksi. Mutta v. 1722 keväällä ryhdyttiin toimeen; muutamia venäläisiä kauppiaita oli levottomuuksien vallitessa eräässä Persian kaupungissa ryöstetty; se oli sodan syynä. — Pietari itse tuli puolisoineen Kaspian merelle; siellä oli suuri sotajoukko, noin 106,000 miestä ja 442 laivaa. Alussa kävi retki onnellisesti, mutta pian rupesi ruokavarojen puute ahdistamaan; hevoset kuolivat; yhtenä yönä esim. 1,700 kappaletta. Joitakuita tärkeämpiä paikkoja niinkuin Derbent ja Baku valloitettiin. Turkin hallitus oli pahoillaan ja ulkomaiden, varsinkin Englannin, lähettiläät kehottivat sulttaania sotaan Venäjää vastaan. Sama kilpailu ja kateus ilmaantui Englannin puolelta kuin vielä nytkin itämaiden asioissa. Töintuskin sulttaani saatiin estetyksi sotaan ryhtymästä. V. 1723 saatiin rauha aikaan, jossa Venäjälle luovutettiin muutamia linnoituksia Kaukasiassa.
Ei Pietari Persian sotaretkelläkään paljon saavuttanut; nekin harvat paikat jotka hän sai, olivat vaikeat säilyttää murhaavan ilmanalan vuoksi. Pietarin seuraajat niistä luopuivatkin. Mutta tässä kohden, niinkuin muissakin, oli Pietari tienraivaajana Venäjälle. Hän alotti sen suunnan itäänpäin, jonne Venäjän hallitus seuraavina aikoina on kääntynyt. Itämainen kysymys sen laajemmassa merkityksessä sai alkunsa; se on jatkunut, ja vielä meidänkin päivinä jatkavat Venäläiset Pietarin alottamaa uraa Kaukasus-vuorten takaisissa maissa.