XXII. Sotalaitoksen järjestäminen ja laivaston hankkiminen.
Pitkän Pohjan sodan aikana kiinnitti tsaari suurinta huomiota sotajoukkoonsa; sen kunnosta koko hänen menestyksensä riippui. Tämä sota olikin se koulu, jossa Venäjän sotajoukot suurimman opin saivat, kuin milloinkaan ennen tai myöhemmin. Järjestys tuli toisellaiseksi, aseet uudet, upsieristolta vaadittiin enemmän taitoa; kaikki muodostui samantapaiseksi kuin Euroopan muidenkin maiden joukot olivat. Se vaati suuria uhrauksia, mutta siinä Pietari vielä vähemmän kuin muissa kohdissa säästi kansansa ponnistuksia.
Venäjän sotajoukot olivat ennenkin sangen suurilukuisia. Iivana julma saattoi vihollistaan vastaan lähettää 300,000 miestä. Mutta nämät joukot olivat järjestymättömiä laumoja, joilta oikea johto puuttui. Sodan tullessa kutsuttiin näet bojaarit ynnä talonpojat kokoontumaan määräpaikkoihin, tavallisesti isompiin kaupunkeihin; voivoodit eli maaherrat heitä johtivat ja ylipäällikkyys oli jollekulle suurisukuiselle bojaarille annettu. Sodan päätyttyä pääsivät soturit taas kotiinsa maitaan viljelemään. Nuoli, keihäs ja tappara sekä muutamilla ampuma-aseita, olivat heidän aseinaan. Kasakoitten joukot, joiden lukumäärä nousi 50,000:teen, jousineen keihäineen olivat vielä enemmän järjestystä vailla, ja ainoastaan samantapaisia joukkoja vastaan niinkuin Tataarilaisia vastaan saattoivat he taistella. Iivana julma oli Streltsien joukon järjestänyt, josta ennen olemme puhuneet, mutta ei näidenkään järjestys vastannut muun Euroopan joukkojen järjestystä. Boris Godunov oli hankkinut 2,500-miehisen henkivartiajoukon ulkomaalaisista ja seuraavien hallitsijoiden, varsinkin Pietarin isän Aleksein ja velipuolen Feodorin aikana, koetettiin muitakin joukkoja harjottaa ulkomaalaisten avulla. Mutta vaillinaista tämä oli, koska sotamiehet yhäti rauhan aikana saivat kotonaan tiloillaan olla. Sotajoukon lukumäärä oli Venäjällä kyllä paljon suurempi kuin Euroopan sivistysmaissa, mutta sen voima oli heikompi, kun siltä puuttui harjaantumista ja järjestystä. Pietari oli tässä kohden uudistaja.
Jo ennen olemme kertoneet, mitenkä Pietari poikana ollessaan oli muodostanut itselleen rykmenttejä, joita hän harjotteli. Näistä n. n. "Poteschnyje'stä" eli leikkisotureista muodostui kaksi kaartin rykmenttiä Preobraschenskin ja Semenovan, jotka vielä nytkin ovat Venäjällä. Ulkomaalaiset upsierit olivat hänen opettajinaan olleet; ja näitä hän yhä enemmän kutsui armeijaansa, varsinkin Ruotsin sodan aikana. Vanha järjestys ei enää kelvannut. Hän luopui tuosta entisestä kutsuntatavasta ja sijaan tuli rekryytien otto. V. 1699 tämä ensi kerran tapahtui. Tässä ei kuitenkaan säännöllisyyttä ja määrättyä järjestystä ollut, vaan niinkuin Pietarin monissa muissakin toimissa, olivat asianhaarat ja satunnainen tarve määräämässä. Tammikuussa v. 1705 esim. vaati hän muutamista maakunnista yhden rekryytin kutakin 20 taloa kohti; helmikuussa samana vuonna vaadittiin yksi rekryytti kunkin 20 talon kohdalle koko valtakunnassa; joulukuussa samana vuonna vaaditaan sama määrä; niinikään kolmena seuraavana vuonna. V. 1711 otetaan 20,000 miestä ja 7,000 hevosta, v. 1712 yksi ratsumies joka 50 taloa kohti; v. 1719 4,000 miestä Siperiasta, ja muusta valtakunnasta 10,000 j.n.e. Väliin käytettiin mielivaltaisempiakin määräyksiä; niinpä käskee tsaari 1703, että ilman perillistä kuolleen maanomistajan maaorjat piti koottaman ja pantaman sotaväkeen ja laivastoon. V. 1703 käsketään kovan rangaistuksen uhalla, että kaikkien virkasäätyyn kuuluvien henkilöiden lapset ja omaiset tulisivat Moskoovaan, jossa kelvolliset valittaisiin sotaväkeen. V. 1701 taas oli määrätty, että velkamies, joka ei voinut velkaansa suorittaa, lähetettäisiin Asoviin. Tilanomistajien täytyi toimittaa vaatteet ja ylöspito rekryyteilleen ja ratsumiehen hevoset saivat samalla tavalla appeet. Jos sotamies kuoli, oli toinen sijaan hankittava. Palveluksessa ei ollut määrävuosia; vaan kykenemättömyys ainoastaan saattoi vapauden ja silloin sellainen mies joutui sen isännän vaivaksi, joka hänet oli asettanut.
Sotaväki oli siten muuttunut vakinaiseksi ja oli senkin vuoksi kalliimpi ja rasittavampi. Sen lukumäärä oli tuskin entistä enempi, sillä Pietarin hallituksen loppuaikoina oli siinä 210,000 miestä, sen lisäksi laivastossa 28,000. Majoitusvelvollisuus oli talonpojille sangen tukala. Sotaväkeä majoitettiin näet asukkaiden luo, missä sille paraiten sopi, huolimatta seudun varallisuudesta. Talonpojan tuli hankkia asunto, ruoka, vaikkapa nälkä olisi hänellä itselläkin jo ennestään vieraana ollut.
Upsierit olivat suurimmaksi osaksi ulkomaalaisia, jotka halveksien katselivat venäläistä kumppaniaan, vaikkapa he itsekään, varsinkin aikaisemmin tulleet, eivät olleet kehuttavia miehiä. Tärkeämmät ja korkeammat upsierien virat jätti tsaari kuitenkin Venäläisille, osottaen siten myöntymystä kansalliselle itsetunnolle.
Vielä suurempaa huolta käytti Pietari laivaston luomiseen; suurempia vaikeuksia siinä oli voitettavana, se kun oli ihan alusta aikaan saatava, ja vielä suurempaa ankaruutta täytyi hänen käyttää, ennen kun se oli valmiina. Hänen nuoruutensa ajoista kertoessamme, mainitsimme, mitenkä hän oli hurmaantunut mereen, ja laivanrakennusta oppiakseen hän etupäässä ulkomaan matkallensakin lähti. Laivaveistämöitä ruvettiin heti ulkomaan matkan jälkeen rakentamaan; ensimmäinen oli Voroneschin kaupungissa Don-virran rannalla, josta laivat virtaa myöten laskettiin Mustaan mereen. Taganrogin kaupunkiin Asovin meren rannalle laitettiin satama. Mutta vielä suurempia laitoksia oli myöhemmin tekeillä Itämeren rantamailla. Pietarista piti tehtämän suuri satamakaupunki; laivaveistämö laadittiin sinne. Pian siirrettiin samat puuhat Retusaarelle eli Kronstadtiin, josta Pietari aikoi uuden pääkaupunkinsa etuvarustusta. Räävelin satamaa parannettiin; toinen Baltischport sen lähellä varustettiin lisäksi. Laivoja rakennettiin niinikään Aunuksessa ja Arkangelissakin, joka viimeksi mainittu kaupunki kuitenkin jäi yhä enemmän syrjään Pietarin vuoksi. Rakennettiinpa Turussakin kaleerilaivoja ison vihan aikana. Kanavia liikkeen helpottamiseksi sisämaassa niinikään aljettiin kaivaa; niinpä aikoi hän yhdistää Volgan Mustaan mereen; Laatokan etelä rannikkoa myöten aljettiin niinikään kanavaa kaivaa.
Mutta miten saatiin kaikki tämä aikaan? Tsaarin ankara tahto ne loi. Yksityisten täytyi hänen käskystään rakennuttaa omilla varoillaan laivoja: elleivät totelleet, otettiin heidän omaisuutensa valtiolle. Niinpä vaati hän 1697, että patriarkka ja kaksi ruhtinasta hankkisi 20 sotalaivaa ja 50 kanuunaa; muut ylhäiset herrat taas 24 laivaa kanuunineen; kauppiaiden y.m. varakkaiden tuli hankkia pienempiä aluksia. Itse tsaari puolestaan rakennutti 9 linjalaivaa.
Työmiehiä laivaveistämöille ja satamatöihin saatiin siten, että maaherroja käskettiin kokoamaan alueistaan määrätty joukko talonpoikia, jotka pakotettiin työhön; niitä oli kymmeniä tuhansia yht'aikaa. Huono ruoka ja taudit surmasivat niitä äärettömän paljon; niinpä lasketaan Taganrogin satamatöissä yksin 300,000 työmiestä henkensä menettäneen. 7,000 miestä oli Laatokan kanavatyössä joutunut surmansa saamaan, ennenkun työ oli varsinaiseen käyntiinkään päässyt.
Saadakseen taas laivan aineksia kielsi Pietari yksityisten kaatamasta puita metsistään, varsinkin virtojen rannoilla. Kuoleman rangaistus oli uhkana. Itse maanomistajaakin kiellettiin edes omiksi tarpeikseen puita kaatamasta; kolmannella kerralla kun hänet siinä tavattiin, sai hän "knuuttia" sekä tuomittiin 20 vuodeksi kaleerityöhön. Suomen metsistäkin tuotiin paljon puita Pietarin ja Räävelin satama- ja laivatöihin.