Mutta tällä säälimättömällä tarmollaan ja ankaruudellaan sai Pietari 12 vuoden kuluessa luoduksi laivaston, jonka vertaista ei Itämeressä ollut. 1714 hän jo voitti Ruotsin laivaston ja seuraavina vuosina hänen kaleerinsa tekivät Ruotsin rannikoilla suurta tuhoa. Hän oli samassa totuttanut kansansa merielämään, jota se ennen kauhulla oli katsellut. "Venäläiset", kertoo eräs aikalainen, "pian tottuivat varsinkin kaleerilaivoihin, ne kun melkein joka yöksi laskivat maalle, ja kuu tuuli oli vastainen oli sotamies taipuvaisempi soutamaankin kun hän maalla kulki kantaen matkatarpeita selässään".
XXIII. Pietarin kaupungin synty.
Jo edellisessä mainitsimme, että Pietari alkoi rakentaa uutta pääkaupunkia Neva-joen suulla valloitettuaan v. 1703 nämät seudut Ruotsalaisilta. Mutta vasta Pultavan tappelun jälkeen, jolloin hän saattoi pitää omistusoikeutensa Inkeriin varmana, pantiin suurempaa intoa ja vauhtia tähän toimeen. Samantapaista ankaruutta ja mielivaltaa kuin laivaston hankkimisessa hän uutta pääkaupunkia luodessakin käytti. Hän tahtoi asettaa valtakuntansa pääpaikan merenrannikolle lähemmäksi länsimaita, huolimatta siitä että se tulisi olemaan kokonaan valtakunnan syrjäosassa ja vieläpä vieraan kansallisuuden alalla. Inkerissähän asui suomalaisia, vaikka Pietari siirsi näihin sodan kautta autioiksi joutuneihin pitäjiin paljon venäläisiä talonpoikia. Nimeksi hän valitsi apostoli Pietarin kunniaksi hänen ja samassa oman nimensä.
Vaikeaksi kävi varsinkin alussa työpuuhat. Kaupungille määrätty paikka ja koko sen ympäristö oli sangen epäedullinen; siinä oli suuria soita ja rämeitä. Aluksi saatiin noiden vetisten seutujen läpi kaksi tietä tehdyksi, mutta niin pohjattomia ne olivat, että sekä syksyisin että keväisin nähtiin niillä paljon hevosia uponneina. Ilmanala oli myöskin hyvin haitallinen terveydelle. Mutta sellaiset seikat eivät Pietariin vaikuttaneet. Hän oli sen määrännyt ja sen piti tapahtua. Eikä siinä kylliksi että hän uuden pääkaupungin perusti, vaan hän tahtoi sen valmiiksi tehdä.
Ensimmäinen rakennus oli linnarakennus paikan suojelukseksi. V. 1703 sinne kutsuttiin tuhansia ihmisiä sitä varten. Multaa ja hiekkaa täytyi kuljettaa pitkien matkojen päästä; kuljetusneuvot olivat sangen puutteellisia, ei edes kottikärryjä ollut, vaan täytyi työmiesten ensi aluksi viedä multaa takkinsa liepeissä, kankaan kappaleissa, vanhoissa matoissa tai säkeissä, joita kannettiin joko selässä tai käsivarrella. Vuosittain siellä oli kymmeniä tuhansia työssä; työmiehiä koottiin valtakunnan kaikista maakunnista; siellä oli Venäläisiä, Tatarilaisia, Kalmukkia, kasakoita, Suomen ja Inkerin talonpoikia ja myöhemmin paljon suomalaisia ja ruotsalaisia sotavankia. Kivenhakkaajia, tiilenvalmistajia ja muurareja varsinkin tarvittiin. V. 1708 esim. kutsuttiin 40,000 miestä työhön; sama määrä oli seuraavana vuonna ja vielä lisäksi pari tuhatta käsityöläistä. Kun yksi joukko oli määräaikansa ollut, laskettiin se pois ja toisia kutsuttiin sijaan. Se oli jonkinlainen verotus, joka talonpojille ja käsityöläisille määrättiin. Maakuntien voivoodit niistäkin pitivät huolen. Työmiehet saivat vähän palkkaa, 1/2 tai 1 ruplan kuukaudessa; tämä makso samoin kuin muutkin kustannustarpeet otettiin ylimääräisenä verona maasta. Ruokavarat työmiehiä varten koottiin niinikään maakunnista; mutta kovin vaillinaisesti elatusvaroista huolta pidettiin; työmiehet kärsivät puutetta, jonka vuoksi paljon kuoli. Epäterveellinen ilmanala ja siitä johtuvat taudit myöskin osaltaan vaikuttivat. Noin 200,000 ihmistä sanotaan Pietarin rakennuspuuhissa henkensä heittäneen.
Pietari vaati myöskin mahtavia ylimyksiä ja muita varakkaita henkilöitä ottamaan lempikaupunkinsa rakentamiseen osaa. Saadakseen siihen asukkaita määräsi hän muualta, varsinkin entisestä pääkaupungista Moskoovasta, sinne rikkaita asukkaita muuttamaan. V. 1714 hän antoi käskyn, että muutamat hovin virkamiehet, 350 varakasta leskeä, 300 kauppiasta sekä 300 käsityöläistä, jotka kaikki valittiin koko valtakunnasta, vuoden kuluessa olivat velvoitetut rakentamaan talon kukin itselleen Pietariin. Hän kielsi niinikään rakentamasta pieniä puurakennuksia keskikaupunkiin; tiilestä piti kaikki rakennettaman. Mutta työ kävi hitaasti, koska muurareja ei tarpeeksi ollut saatavissa. Silloin keksi Pietari sen keinon, että hän kielsi muissa kaupungeissa korjauksia tekemästä niin kauan kun Pietarissa tarvittiin paljon muurareja. Muissa kaupungeissa, varsinkin Moskoovassa, rakennukset joutuivat rappiolle; suuri tulipalo hävitti vielä v. 1712 viime mainittua kaupunkia. Mutta siihen ei tsaari paljon huomiotaan kiinnittänyt. Jos yksi ei saattanut varoillaan rakennuttaa taloa, sai hän yhtyä toisen kanssa. Pietari itse määräsi paikottain, etupäässä Vasilj-Ostrovassa, joka on Nevan saari, rakennusjärjestyksen; ja kun hän huomasi, ettei määrättyä järjestystä ollut käytetty, täytyi omistajien hajottaa vasta valmistetut rakennuksensa ja rakennuttaa ne uudestaan. Jokaisella mainitulla saarella asuvista tuli olla pieni satama, ja siltaa kun ei ollut, täytyi veneillä kulkea; mutta soutamalla oli tsaari kieltänyt kulkemasta, purjeiden avulla se piti suorittaa. Moni kun oli kokematon, sai tuulessa surmansa; mutta Pietari ei siitä huolinut; hän "ikäänkuin tahtoi Vasilj-Ostrovassa muuttaa kanansa hanhiksi".
Valtakunnan varakkaammille maanomistajille etupäässä oli talonpaikat määrätyt Vasilj-Ostrovalle. Mutta varsinkin juuri ne olivat vastenmieliset muuttamaan sisämaasta, jossa he olivat tottuneet olemaan. Tsaarin auttaja ja ystävä Soheremetjev esim. joutui sen vuoksi epäsuosioon. Pietariin oli vaikeampi saada heidän maantuotteitansa tuoduksi kuin Moskoovaan. Heillä ei ollut tilaisuus niinkuin ennen metsästykseen maatiloillaan, koska ne olivat kaukana Pietarista. Mutta tsaarin ankara tahto sai kaikki käymään. He jättivät toinen toisensa perästä Moskoovan ja maatiluksensa sekä siirtyivät Pietariin. Täällä täytyi heidän jättää myöskin vanhat venäläiset tapansa, sillä Pietarista muodostui länsimainen kaupunki joka alalla.
Kaupungin rakennettu ala laajeni laajenemistaan. Suurin osa rakennuksista oli aluksi puusta tehtyjä; katot olivat ohueilla laudoilla tai päreillä peitetyt; toiset talonomistajat peittivät vielä laudat turpeilla, joten ne kesäisin kasvoivat ruohoa. Mutta keskiosissa kohosi myöskin komeita palatsia, niinkuin ruhtinas Menschikovin, suuramiraali Apraksinin, kenraali Jaguschinskin y.m. korkeiden virkamiesten; yleisiä rakennuksia, kirkkoja oli näiden ohessa. Ja kaupungin keskustassa oli linna; sen tornissa oli kaikkina juhlapäivinä keltanen lippu liehumassa, johon oli kuvattuna Venäjän kaksipäinen kotka kynsissään pitämässä neljää suurta järveä. Niillä tarkotettiin luonnollisesti neljää merta, joiden rantamaita Pietari omisti.
Toisaalla taas oli kauppahalleja rakennettu, joissa venäläisiä, saksalaisia, turkkilaisia ja tatarilaisia kauppiaita liikkui tavaroitansa kaupittelemassa. Satamaan rupesi ilmaantumaan vuosi vuodelta yhä useampia ulkomaalaisia laivoja, jotka toivat länsimaiden tavaroita Venäjälle ja veivät taas Venäjän tavaroita. Arkangelin merkitys oli mennyt ja tsaari pakotti useita sen kauppiaitakin siirtymään uuteen pääkaupunkiinsa. Virkamiehet ja virastot siirtyivät vähitellen Moskoovasta. Sanalla sanoen se muodostui koko Venäjän pääpaikaksi. Itse tsaari vetäytyi Pietariin rauhaan niin usein kuin vaan saattoi; siellä hän paraiten viihtyi. Hän kutsuukin Pietaria välisti "paratiisikseen".
Noin 20:ssä vuodessa oli tämä soinen paikka, jossa oli pari kolme kalastajan hökkeliä, muuttunut yhdeksi Euroopan tärkeimmäksi kaupungiksi.