Mongoolilaisten valta heikontui heikontumistaan; se hajaantui pienempiin osiin. Jo v. 1389 yritti Moskoovan suuriruhtinas Dmitri vapauttaa Venäjän: hän voittikin suuren kansansaduissa ylistetyn Kulikovan tappelun lähellä Donvirtaa, josta hän sai kunnianimekseen Donskoj. Mutta Mongoolilais-valta saa uutta voimaa hurjan Tamerlanin kautta, joka yhdisti jälleen koko Dschingiskhaanin valtakunnan. Sekään ei täyttä vuosisataa koossa pysynyt. Jo 1480 lakkaa Iivana III Vasiljinpoika vuotuista veroansa suorittamasta, eikä khaaneilla ole enää voimaa saada sitä pakottamalla otetuksi. V. 1550 vaiheilla valloitti Iivana IV Volgan ympärille jääneet Kasanin ja Astrakanin khaanikunnat. Mustanmeren rantamaille jäi vielä Krimin khaanikunta, viimeinen jäännös Mongoolilaisvallasta, ja aina Pietari Suuren alkuhallitukseen asti suorittivat Venäjän suuriruhtinaat vanhan alamaisuuden muistona sen khaanille vuosittain veron, joka kuitenkin lahjan nimellä mainittiin. Vasta viime vuosisadan lopulla yhdisti keisarinna Katharina II nämätkin maat Venäjän valtakuntaan.
Iivana III:nen hallitusaikaa saattaa pitää nykyisen Venäjän varsinaisena alkuna. Se Venäjä, joka ennen Mongoolien tuloa oli, oli ainoastaan hajanaisia toisistaan erillään olevia keskenään taistelevia ruhtinaskuntia. Mongoolien khaani liitti kaikki valtaansa; hän yhdisti eri osat ainakin entistä lähemmäksi. Ja sen vuoksi Venäjä sellaisena kun se lähtee Mongoolien vallasta on entistään kokonaisempi. Moskoovan suuriruhtinaat ovat jo ennen verojen vuokraoikeudellaan saavuttaneet jonkinlaisen herruuden muiden ruhtinasten yli, ja Iivana III sekä hänen lähimmät seuraajansa pakottavat heidän jättämään koko ruhtinaskuntansa, muuttamaan Moskoovaan; he saivat kyllä pitää knäsin (ruhtinas) nimen, mutta valta oli pois. He tulivat suuriruhtinaiden palvelijoiksi, niinkuin bojaarit eli korkeampi aatelistokin oli, ja luettiinkin niiden joukkoon kuuluvaksi.
II. Itämaalaiset olot ja tavat.
Venäjä oli valtiollisesti irtaantunut Mongoolilaisten ikeestä, mutta syvään se oli leimansa joutunut lyömään kaikkiin oloihin. Venäjän kansan sivistys oli ollut liian alhaisella kannalla; sillä ei sen vuoksi ollut niitäkään vastusvoimaa tätä itämaalaisuutta vastaan; se omisti sen ennen pitkää, ja pitkiä aikoja ja ponnistuksia tarvittiin ennenkun se pääsi siitä irtaantumaan. Sen hallitus oli itämaalainen, virkamiehistö, veroitus, oikeuslaitos, rangaistustavat, elämäntavat, puvut, sanalla sanoen koko elämä ja katsantotapa olivat sellaiset, kun Aasian kansoille ovat omituisia. Katselkaamme vähän lähemmin näitä oloja.
Moskoovan suuriruhtinas oli khaanien jälkeinen, joka oli perinyt heidän valtansa, sillä samalla tavalla hän hallitsi. Iivana IV otti tsaarin nimenkin, joka ennen oli khaaneille annettu. Valtakunta oli tsaarin yksityisomaisuutta; hän jakeli maita, tai otti pois mielensä mukaan: kaikki asukkaat, sekä ylhäiset että alhaiset, olivat hänen mielivallassaan; hänestä yksin riippui kaikkien asema ja onni, koko valtakunta oli vaan ikäänkuin hallitsijaa varten olemassa: hallitsijan ja omaa etuansa hänen virkamiehensä silmällä pitivätkin, eikä suinkaan kansan hyvää. Tsaarin asuntopaikka oli Kremlin linna Moskoovassa; siellä hän oli näkymättömissä; ainoastaan ylhäisemmät bojarit olivat hänen läheisyydessään; mutta kansa ei saanut häntä nähdä. Kun hän joskus lähti liikkeelle kirkkoon tai juhlatilaisuuksiin, kulki hän eri katuja, joihin ei muita silloin päästetty, tai oli verhot estämässä näkemistä. Kirkossa oli hänen paikkansa verhottu. Tsaari oli kansan käsityksessä jonkinlainen puolijumala ja hänen käskyjänsä vastaan rikkominen, olivatpa ne millaisia hyvänsä, pidettiin jotenkin yhtä törkeänä syntinä kuin Jumalan käskyjä vastaan. Kremlin edustalla täytyi kaikkien paljastaa päänsä, ja ne jotka hänen luoksensa pääsivät, lankesivat itämaiseen tapaan maahan hänen eteensä. Toimettomuudessa ja tietämättä maansa tarpeista sekä alamaistensa tilasta välittämättä tsaarit elelivät hovissaan. Oppi, minkä he kasvatuksessaan saivat, oli melkein yksinomaan uskonnollista laatua; mutta käytännölliseen hallitustoimeen ei heitä valmistettu. Loistoa ja komeutta oli tsaaria ympäröimässä. Suuri joukko bojareja oli joka päivä palatsissa kunnioitustaan osottamassa, niinkuin Ranskan aateli Ludvig XIV:lle. Suurinta komeutta osotettiin kuitenkin muukalaisille lähettiläille, jotka tsaarin luo tulivat; tahdottiin näet loistoa näyttää ja sen kautta arvoa ulkomaalaisten silmissä korottaa.
Kun tieto oli tullut Moskoovaan, että jonkun vieraan ruhtinaan lähettiläitä oli tulossa, lähetti tsaari palvelijoitaan jo rajalle niitä ottamaan vastaan. Heidän seurassaan kulkivat he sitten varakkaampien maakuntien läpi Moskoovaan, jossa he saivat eri palatsin asuttavakseen. Tsaarin hovista heitä ylellisesti kestittiin. Tämä kaikki oli kohteliaisuutta, mutta samassa varovaisuutta: tahdottiin näet estää ulkomaalaisia pääsemästä kansan yhteyteen, ettei muka valtion salaisuuksia sen kautta tulisi ilmi. Kun tsaari laski heidät puheilleen oli hovissa äärettömän paljon bojareja loistavissa puvuissa; tsaari oli itse palatsin perimmäisissä huoneissa. Tsaari tiedusteli lähettiläiltä heidän maansa asioista yleensä ja erittäin sitä, minkä johdosta he olivat sinne tulleet. Tämän jälkeen kutsuttiin heidät tavallisesti hoviin päivällisille, joissa oli ruokia 60:kin lajia sekä viinejä kaikellaisia; hopeisissa astioissa ruuat kannettiin ja hopeisia maljoja käytettiin. Kun lähettiläät olivat suorittaneet tehtävänsä ja saaneet tsaarilta luvan lähteä, saatettiin heidät jälleen rajalle asti. Usein saivat lähettiläät kuitenkin kärsiä sangen paljon tsaarien oikullisesta mielivallasta. Heidät pantiin vankeuteen ja pidettiin väliin pitkiä aikoja. Paljon sai kärsiä esim. Viipurin piispa Paavali Juusten ja hänen kanssaan ollut lähetystö, jonka Juhana III v. 1569 oli Moskoovaan lähettänyt. Iivana Julma antoi jo matkalla heitä huonosti kohdella; kurjassa tilassa he saapuivat Moskoovaan, ja siellä heidät heitettiin vankeuteen ja vasta pitkän ajan perästä laskettiin palaamaan.
Tässä kohden tulee näkyviin tsaarien luonne, sivistyskanta ja katsantotapa. He olivat itämaalaisten despoottien kaltaisia hallitustavassaan; oikullisuus, tunnottomuus, mielivalta ja kavaluus oli Rurikin suvun viimeisten jäsenten tunnusmerkkinä. Iivana III Vasiljevitsch oli viekas ja julma luonteeltaan, mutta samassa pelkuri. Hän kavalasti vaikka älyllä juonitteli khaanin kanssa, mutta kun tämä sotajoukolla oli Moskoovaa vastaan tulossa, niin hän ei rohjennut ryhtyä vastustamaan, vaan keräsi aarteensa ja lähetti ne turvallisempaan paikkaan, tuumien itse hädän tullessa lähteä myöskin. Hänen pojanpoikansa Iivana IV on julman nimen saanut, ja hänessä ilmestyy mielivaltaisen hallitsijan kaikki ominaisuudet, vaikka samassa älyä ja tarkkanäköisyyttä. Hän oli vallanhimoinen, julma, ylpeä ja kavala. Jo 13-vuotiaana antoi hän jahtikoiriensa repiä pirstoiksi mahtavan bojarin Andrej Schinskin, joka hänen alaikäisyytensä aikana oli hallitusta hoitanut; itse hän valtaistuimelta tätä katseli. Valtakunnan etevimpiä miehiä, etevimpien sukujen jäseniä, uskollisia palvelijoita mestattiin; ensin heitä kidutettiin kaikella tavalla joko piikkihuoneissa, piiskaamisella tai muulla tavalla. Mutta hänen hurjuutensa koski yksityisiä ulommaksi. Hän hävitti kyliä ja kaupunkeja ja vihdoin hän jakoi valtakuntansa kahteen osaan; toiseen kuului puoli Moskoovasta ja paljon seutuja muualtakin. Siitä karkoitettiin kaikki asukkaat; maa ja asunnot annettiin tsaarin palvelijoille ja uskotuille. Tästä n.s. "Opritschinasta" hän kokosi sotajoukkonsa ja vei sen hävittämään ja ryöstämään toista suurempaa osaa valtakunnasta. Siinä raivattiin kuin vihollisen maassa. Kaikki mitä eteen sattui, huoneet, eläimet, vaimot ja lapset joutuivat saman hurjuuden uhriksi; yksin kasvava viljakin pellolla poltettiin. Julmuuttaan ja kovuuttaan alamaisiaan kohten hän koetti sovittaa uskonnollisilla tempuillaan. Hän kulki kirkosta toiseen, notkisti polvensa pyhien jäännöksien edessä, kuunteli messuja, siten hankkiakseen rauhaa omalletunnolleen.
Iivanan pojan kuoltua loppuu vanha Rurikin suku v. 1598. Levottomia aikoja syntyy sen johdosta; on useita valtaan pyrkijöitä, muutamia väärällä nimelläkin, Puolan ja Ruotsin kuninkaat koettavat myöskin päästä Moskovassa vallitsemaan. Ruotsalainen ja suomalainen sotajoukko on kuuluisan päällikön Jaakko de la Gardien johdossa Moskovassa asti. Koko valtiolle näyttää perikato uhkaavan, mutta v. 1613 Moskoovassa valitaan eräs nuori bojari Mikael Peodorovitsch Romanov tsaariksi, ja hänen jälkeisissään valta meni perintönä. Näistä tsaareista ei kerrota tuollaisia mielivaltaisia tekoja kuin Iivana Julmasta, vaan ne hallitsivat kohtuudella ja lempeydellä kansaansa.
Tsaari oli siis itsevaltias; mutta hänen rinnallaan oli kuitenkin n.s. bojarineuvosto eli duma, johon kuului valtakunnan korkeimpia miehiä, jotka tsaari oli nimittänyt. Tämän kanssa hän neuvotteli sodasta, virkamiesten nimityksistä y.m.; mutta hänen oma tahtonsa se kuitenkin oli, joka asiat ratkaisi. Olipa joskus tsaareilla tapana kutsua suurempikin kokous eri säädyistä; mutta mitäkään määrättyä sääntöä ei tavata, eikä niistä saattanut kansan eduskuntaa muodostua Länsi-Euroopan tapaan. Maan varsinainen hallinto oli virastoilla "prikaasseilla", joita oli yhteensä 36. Erilaiset hallintoasiat olivat alkuansa jaetut eri prikaaseille; mutta kun ruhtinaskuntia yhdistettiin Moskoovan suuriruhtinaskuntaan, lisättiin niiden lukumäärä ja yksi prikaasi sai siten kaikki saman ruhtinaskunnan asiat hoitoonsa. Maakuntiin taas määrättiin voivoodeja, joiden haltuun jätettiin kaikki asiat; ne olivat tuomaria, veronkokoojia, lainvalvojia, melkein rajattomia hallitsijoita; prikaasien valvonnan alle ne kuitenkin kuuluivat. Kaupunkeihin ja muihin kuntiin nimitti voivoodi alemmat virkamiehet, alavoivoodit tai starostit. Virkamiehillä oli apunaan suuri joukko kirjuria eli djakeja, jotka muodostivat melkein oman kansanluokan, kirjoitustaitoa kun ei muilla ollut, joitakuita munkkia lukuunottamatta. Ainoastaan tsaarin etuja valvomassa sekä omaa hyötyänsä varten virkamiehet olivat. Kansa niitä kammolla katseli eikä se suinkaan luottamuksella heidän puoleensa koskaan kääntynyt. Ne kiskoivat veroissa, minkä irti saivat; heidän mielivaltaansa ei mikään ehkäissyt. Mutta virkamiehet eivät valtiolta saaneetkaan palkkaa ja ainoastaan muutamiksi vuosiksi voivoodit maakuntiin määrättiin, jonka tähden he niin paljon kuin suinkin koettivat omaksi hyödykseen toimia, ottaen liikoja veroja, antaen oikeutta lahjoilla j.n.e. Useinpa alemmat virkamiehet jakoivat anastamansa saaliin korkeimpien kanssa saadakseen olla syytettäissä rauhassa. Mongoolilaisvallan aikana virkamiehistö sellaiseksi oli muuttunut.
Kaikki virkamiehet sekä ylhäiset että alhaiset määrättiin aateliston joukosta. Aateli taas jaettiin useampiin eri arvoluokkiin omien ja esi-isiensä ansioiden mukaan; bojarit, joihin entiset ruhtinaatkin luettiin, muodostivat korkeimman luokan; mutta esi-isien toimet antoivat jälkeläisille erilaisen aseman. Oli olemassa n.s. "astekirjoja" (Rosräd), joihin oli merkitty eri sukujen ansiot. Ja sen mukaan he saivat virkoja. Sen mukaan he saivat paikkansa neuvostossa joko lähempänä tai kauempana tsaarista; sen mukaan hovin virat jaettiin; sotajoukossa päällikkyys annettiin j.n.e. Luonnollista on, ettei tällainen tapa ollut eduksi, sillä usein saatiin kokonaan kykenemättömiä miehiä toimeensa. Sen lisäksi oli alituisesti kilpailua ja kinastusta bojarein kesken sukunsa ansioluettelojen tärkeydestä; toinen, joka arveli omia ansioitaan suuremmaksi, ei tahtonut sellaisen alle alistua joka hänen mielestään oli halpa-arvoisempi. Sen vuoksi tsaari Feodor v. 1682 käski hävittää kaikki rosräd-kirjat ja niihin perustuvaa ansiota ei enää otettu lukuun.